Nenäpäiväni 2008 – 2017

Nepal 2008

Vuonna 2008 se alkoi osaltani. Nenäpäiväily. Ensimmäinen matkakohteeni oli Nepal. Kahden miehen tiimillä (Miika Ranne & minä) kierrettiin hienoa, karun kaunista maata ristiin rastiin, tavattiin mahtavia ja vieraanvaraisia ihmisiä, tutustuttiin keräysvaroilla avustettuihin kohteisiin ja tehtiin niistä pari tv-inserttiä ja radiorapsuja sekä suorana satelliittipuhelimella että myöhemmin ajettaviksi. Nepalista jäi erityisesti mieleen nuori tyttö Sita ja hänen päättäväinen suhtautuminen tulevaisuuteen. Luku-, lasku- ja kirjoitustaidon avulla hän aikoi päästä pois tiilitehtaan varjosta ja opiskelemaan opettajaksi. En tiedä Sitan nykyistä tilannetta, mutta uskon tytön päässeen vähintään pois tiilitehtaalta.

Kaipalmandun vuoristokylään kiipeäminen on myös jäänyt mieleeni, siellä perustin valokuvausstudion. Otin ihmisistä potretteja ja tulostin heille oman paperikuvan mukana raahatulla akkukäyttöisellä sublimaatiotulostimella.  Sanomattakin on selvää, että suksee oli hirmuinen.

Sierra Leone 2010

2010 tein yksin(!) reissun Sierra Leoneen. Parin viikon kierros yhdessä maailman köyhimmistä maista oli paitsi fyysisesti, myös henkisesti rankka. Ihan järjettömän autossa vietetyn ajan lisäksi minulle näytettiin kaikki avustuskohteet mitä maassa oli ja paljon enemmän. Ja jälleen kerran, mihin ikinä menimmekin, vastaanotto oli häkellyttävän ystävällinen. Mitä nyt lapset pelkäsivät kalvakasta, kaljua ja parrakasta äijää, jolla oli kaikenmaailman äänitys- ja kuvausreleet mukanaan. Seikkailuakaan ei jäänyt puuttumaan, yhden kylän läpi ajaessamme meidät pysäytettiin, auton takaosan täytti meluava mieslauma. Yksi miehistä oli saanut puukosta ja hänet kiikutettiin lähimmälle (n.25 km päähän) sidontapaikalle niin lujaa kuin maastoauto kulkee. Kun puukotettu oli saatu hoitoon ja muut ukot ulos autosta, otti kuljettajani tyynesti matkatavarat ulos autosta ja pesi veren niistä pois. Ja matka jatkui. Kotiinkin pääsin paluupäivän kommelluksista huolimatta. (lentokentälle menevä helikopteri Mi-8 ei lentänytkään sinä päivänä ja kaikki merenlahden yli kulkevat veneet olivat jo menneet, mutta se on toinen tarina)

2011 kävin Tansaniassa, tosin WWF:n matkalla.

Burundi 2013

Back in Nenäpäivä Tapaus Burundi. Matkaseurana ihana Anna-Liisa Tilus ja huimassa nousukiidossa ollut Robin Packalen taustajoukkoineen. Mukana oli tietysti Nenäpäiväväkeä ja kuvausryhmä Sari, Kimmo ja Joonas. Huh, mikä tiimi! Ja huh, mikä matka! Järkyttävän köyhän pikkumaan maaseudulla törmäsimme kaikkien matkojeni rankimpiin keisseihin. Siellä termi “lapsiperhe” sai ihan uuden merkityksen. Kolmihenkisen, orvoksi jääneiden lasten “perheenpäänä” toimi 7-vuotias miehenalku, pitäen huolta 5-vuotiaasta pikkuveljestään ja 3-vuotiaasta siskostaan. Näiden lasten kohtalo kirvoitti suomalaiset avaamaan avustuskukkaronsa nyörit ennätykselliseen malliin. Myöhemmin saimme kuulla lasten elämän menneen huomattavasti parempaan suuntaan avustusten myötä, jos kohta Burundin myöhemmät levottomuudet eivät ainakaan ole vieneet köyhää maata eteenpäin. 

2014 Sierra Leone

Tällä kertaa en matkustanut yksin. Matkakumppaneiksi sain mm. Rakel Liekin ja Juha Tapion. Heidän ja muun porukan (mm. ryhmärämä = sama kuvaustiimi kuin Burundissa) kiersimme vähän pienemmällä säteellä Sierra Leonea kuin v.2010 matkallani ja hyvä niin. Kohteet olivat kylläkin rankempia. Lapsisotilaan tarina värisyttää vieläkin. Ja tapaamiemme katulasten kohtalo mietityttää, onko poikien kouluunpääsy mahdollistunut ja ovatko he vielä hengissä. Sierra Leonesta poistuttiin juuri ennen ebola-epidemian puhkeamista. Myöhemmin saimme lohdullisen tiedon, ettei tapaamamme ihmiset olleet joutuneet ebolan uhriksi. Kiitos järjestelyistä Leena & Ulla.

Tansania 2015.

Ryhmässä mukana mm. Esko Valtaoja ja Kristiina Ruohio. Viktoriajärven huudeilla kiertelimme maaseudulla, tapasimme jälleen kerran avustuksen tarpeessa olevia ihmisiä ja heidän paikallisia auttajiaan. Tuolloin alkoi näkyä istuvan hallituksen kehitysmaarahojen leikkaukset myös kohdemaissa. Avustusjärjestöt olivat pakotettuja supistamaan toimintojaan ja Tansaniassakin huoli projektien kesken jäämisestä oli suuri. Tämäkin retki piti sisällään loputtomalta tuntunutta maastoautossa istumista, mutta olihan se silti vaivan arvoinen.

Vuonna 2016 Nenäpäivä jäi osaltani vanhojen kertaamiseen. 

2017 Uganda.

Afrikan taivaan alle jälleen kerran. Koskettavien tarinoiden parissa liikuimme mm. tuolloin maailman suurimmalla pakolaisleirillä Bidibidissä lähellä Etelä-Sudanin rajaa. Matkalla oli mukana Jenny Lehtinen ja tietysti Nenäpäivän timangi tuotantotiimi. Viikossa pyyhkäisimme halki Ugandan vieraillen paitsi pakolaisleireillä, myös kouluilla, terveysasemilla ja välillä ylitimme Niilin lautalla jatkaen aina seuraavaan etappiin. Tämän vuoden matkalta jäi mieleen ennenkaikkea jälleen kerran uteliaat ja vilkkaat lapset, eteläsudanilainen pariskunta Ezra ja Anton, aurinkovoimalla toimiva vesijärjestelmä ja ystävälliset paikalliset ihmiset.

Siellä jossain käyneenä ja paljon nähneenä, voin kertoa rahoista olevan kentällä iso apu. Jos yksikin lapsi pelastuu sillä, että jätät ne kaksi GT:tä firman henkilökuntajuhlassa juomatta ja pistät massit hyväntekeväisyyteen, niin huomenna aamulla sinulla on paitsi vähän parempi olo myös hyvä mieli. Siis jos haluat auttaa. Se on ihan vapaaehtoista.