1. päivä – 30.7.2013 – matkustuspäivä tietenkin
Matkaa edeltävä yö on aina vähän ”tikkuinen”. Niin nytkin. Mahassa kiertää, ajatus harhailee kohteessa ja mielessä pyörivät kaikenlaiset käytännön asiat kuten ”muistinko ottaa sen ja sen, tarvitsenko todellakin 3 kameraa jne jne…”.
Kun kohdemaa on Burundi, on sanomattakin selvää, ettei sinne ole suoraa lentoa Helsingistä. Eikä koko Euroopasta. Ensin on siis päästävä Euroopan ulkopuolelle. Surautan illalla Frankfurtiin, josta jatkan Addis Abebaan ja sieltä löytyy lopulta reittilento Bujumburaan, Burundin pääkaupunkiin. Perillä kohteessa olen keskiviikkona iltapäivällä kutakuinkin vuorokauden kuluttua siitä kun lähden kotoa kimpsuineni ja kampsuineni.
Perillä Burundissa odottanee jälleen kerran silmiäkirvelevän ristiriitainen maailma. Köyhyyttä ja kaunista luontoa. Vaikkakin Burundi, sijainnistaan huolimatta, ei ole mikään luontokohde naapurimaa Tansaniaan verrattuna, on siellä kenties jotain nähtävää. Tosin, ei tämä reissu mikään luontoretki olekaan. Ihan muu tarkoitusperä, joka selvinnee myöhemmissä ”satunnaisen sankarimatkaajan tarinoissani”.
Burundin kartta
1/3 Helsinki – Frankfurt
Helppo nakki. Kaikki toimi kuin Luftwaffella… hansalla pitääkin. Frankfurtin lentoasema on tuttu läpikulkupaikka, josta löytyi kaikki tarpeellinen. Italialainen jäätelö oli hyvää aamupalana.
2/3 Frankfurt – Addis Abeba
Suhteellisen lyhyen odottelun jälkeen Ethiopian:in melko rähjäinen lentoväline tuntui edellisen koneen jäljiltä aavistuksen huolestuttavalta. Heti kättelyssä huomasi myös kulttuurin muutoksen. Säätäminen alkoi, ihmisiä siirreltiin paikasta toiseen ja käsimatkatavarat eivät millään meinanneet mahtua kyytiin. Osa käsibagaaseista siirrettiin ruumaan. Ei onneksi tarvinnut alkaa vääntää kamerarepun kanssa, vaan sain sen suoraan sisään koneeseen.
Yölento. 8 tuntia. Unta sentin pätkissä. Ihan karmea lentsikkaillallinen. Vatsaa alkoi vääntää jo safkan ulkonäkö. Jos olisin ruoka-annoksiani kuvaava hipsteri, jakaisin blogini lukijoiden kanssa tuon elämyksen, mutta kun en ole, niin saatte tyytyä sanalliseen kuvailuuni. Nirsitty safka möyriskeli mahanpohjalla, mutta pysyi siellä. Onneksi. Aamulla kuuden aikoihin tömähti ilmakulkine Addis Abeban kenttään ja Väsymyksestä tärisevin jaloin raahustin bussiin, joka vei terminaalihoitoon. Ja säätäminen jatkui. Ovimies jatkolentoa odottavien terminaalissa neuvoi toiseen kerrokseen, jossa oleva naisvirkailija neuvoi takaisin edelliselle ovelle odottamaan bussia toiseen terminaaliin. Löytyihän oikea mesta paikka helposti lopulta ja sitten vaan odottelemaan. Ja tuon odottelun käytin paitsi paikallisen Paula-tytön kanssa seurusteluun, myös nahkatakkien ja nahkalippisten hypistelyyn taxfree-kaupassa. Jäi ostamatta. Osan odotteluajasta ajattelin kuluttaa blogin ylläpitoon. Tai no, ainakin tekstin kirjoittamiseen, sillä eihän täällä olevaan ilmaiseen wlaniin pääse. Ei tietenkään. Ehkä illalla, perillä Bujumburassa. Jonne muuten pitääkin lentää vielä Ruandan kautta. Sekin vielä.
3/3 Addis Abeba – Kigali – Bujumbura
Viimeinen lento piti olla suora Etiopiasta Burundiin, mutta niinhän siinä kävi, että välistoppi tehtiin Ruandassa. Kigalin kenttä oli pieni ja hiljainen. Ei muuta raportoitavaa. Loppumatka kesti enää 25 min ja sitten oltiinkin JO perillä. Kun Ethiopianin Boieng 737-800:n renkaat koskettivat Bujumburan lentoaseman asfalttipintaa oli kulunut täsmälleen 24 tuntia pirssiauton liikahdukseen kotipihastani. Mutta eihän tämä sessio vielä ohi ollut! Viisumishow vielä. Eli parit kaavakkeet täyttäen jonoon, parilla luukulla temppuiltiin aikamme ja katso! Passissani on viisumi Burundiin ja olen 90$ köyhempi.
Hotellille, pikasuihku, pikapalaveri lounaan äärellä paikallisten yhteyshenkilöiden kanssa ja sitten kohti ensimmäistä burundilaista seikkailua. Ajeltiin nimittäin Tanganjikajärven rantaan, tarkoituksena käydä huljuttemassa varpaita maailman toiseksi syvimmässä järvessä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Eräs huimapää suomalainen päätti kuvata häkissä olevaa simpassia kamerakännykällä ja meni liian lähelle. Vanhanaikaisestihan siinä kävi, apina nappasi puhelimen ja aloitti mahdottoman aiphoneshown. Varmaan tunti apinaa maaniteltiin luovuttamaan puhelin mutta turhaan. Paikalliset juottivat sille olutta ja antoivat banaaneja, mutta simppa jatkoi vain kännykkäleikkiään. Lopulta tod.näk. apinan omistaja sai kännykän pois ja vaati pelastuspalkkioksi 20 dollaria. Pieni hinta liian innokkuuden tuomasta vahingosta kännykän omistajalle, puhelimen lopullinen kohtalo selvinnee huomenna. Eli eka seikkailu on koettu, Tanganjikajärvessä on varpaat kasteltu, joten lienee aika mennä piiiiitkän päivän jälkeen kumolleen pienen pienen huoneen punkkaan. Herätys on jo ennen ylösnousemusta ja kohti varsinaista ”pelikenttää” lähdetään yhdeksän jälkeen paikallista aikaa…
Tässä muuten video apinavälikohtauksesta: http://youtu.be/6zIVOC1vB40
1.8. Bujumbura – Kirundo
On muuten siistiä olla väärässä. Silloin kun siitä on etua itselle. Päivän siirtymälle Bujumburasta oli määritelty ajoajaksi 3 tuntia. Matkaa oli edessä 188 km. Afrikkalaisilla tienpohjilla ennenkin liikuttuani arvioin todelliseksi ajoajaksi väh. 4 tuntia. Tiestö oli paitsi äärimmäisen mutkaista ja mäkistä myös tavattoman hyväkuntoista. Moni suomalainen pikkukunta olisi tyytyväinen, jos saisi yhtä hyvän tieverkoston. Matkaan meni kolme ja puoli tuntia! Ja siitä pois pari pysähdystä, niin jäljelle jäi se ennakoitu kolme tuntia. Siistii olla väärässä.
Majoittuminen Rama Hotelliin, lounaspalaveri ja taas tien päälle. Ennakkotutustumista ”pelikentille” Bugabiraan, parin järven rannalla käytiin tsekkaamassa maisemia ja kuvakulmia. Hyvältä näytti.
Näin luontohönönä täytyi tarkistaa myös lintutilanne. Sekin näytti hyvältä. Kirjokalastaja, kutojayhdyskunta, isojen merimetson näköisten lintujen parvi, kenties käärmekauloja. Jatkuu huomenna tämäkin…
Nyt tilaan kymppitonnin pitsan ja ison oluen. Olutindeksin mukaan Burundi on halvin paikka missä ikinä olen käynyt. Olutpullon (33cl) hinta 0,46€.
2.8. Kirundo Province
Päivä provinssissa. Pari paikallisklinikkaa, yksi sairaala ja kylien ihmisiä. Pitkiä pölyisiä ja kuoppaisia tietä. Suoraan juuri teurastetusta lampaasta valmistettu varraslounas. Surullisia ihmiskohtaloita. Iloisia lapsia valokuvissa. Siinä päivä provinssissa lyhyesti.
Illalla haettiin vähän vaihtelua elämään. Hakeuduttiin paikalliseen yökerhoon syömään. Olipa mesta paikka. Täkäläisen mittapuun mukaan ylihintaista ruokaa ja liian kovaa väärinsoittava bändi. Onneksi huomenna ei ole aikainen herätys, onhan lauantai.
(ei niin kovin herkullinen kana-ateria)
Ainiin, täällä hotellin respassa, josta löytyy toimiva langaton netti, juoksentelee iso rotta säikytellen kanssamatkustajia.
3.8. Kirundo Province, Bugabira
Pilvinen, oikein hyvin länkkärille (=valkoinen, länsimaalainen henkilö) sopiva säätila. Lämpötila ehkä n. 25 astetta. Kiertelyä maakunnassa. Ennakkovalmistelua ennen varsinaista äksöniä. Tavattiin about 100-vuotias nainen, 14-vuotias raiskattu tyttö ja satoja lapsia. Joka paikassa oli joka paikka täynnä lapsia, mihin tahansa kameran kääntää, aina kuvassa on lapsi, sitten kolme, ja kohta niitä on jo kymmenen. Ilahdutin lapsia näyttämällä heille omia kuviaan ja se paras mahdollinen tapa ”murtaa jäätä”. Saada kuvattavat luottamaan kameraan ja ennenkaikkea kuvaajaan. Iso, valkoputkinen järkkäri herättää huomiota täälläkin. Niinkuin jokapaikassa. Joskus heikkoina hetkinäni jopa toivon, että kuvaisin Nikonilla 
Illalla, juuri ennen pimeän tuloa, laskeutui matkaseurueemme kakkososa. Väsyneinä, mutta positiivisina. Osalla alkaa työt heti huomenna klo 9, vaikka onkin sunnuntai. Mutta ei tämä mikään lomareissu olekaan, vaan tiivistä työtä aamusta iltaan.
4.8. Teillä on kellot, meillä on aika!
Kaikki ei aina mene niinkuin Strömsössä. Eikä varsinkaan Afrikassa. Aikakäsitys on ihan toinen kuin meillä. Varsinkin meikäläisen työtä tekevillä ihmisillä. Asiat eivät tapahdu sormia napsauttamalla, saati sovittuna aikana. Ja välillä taas tapahtuu enemmän kuin odottaa.
Sunnuntaipäivä kului paikallisen sairaalan maisemissa. Aamupäivällä tilanne oli varsin rauhallinen, pikkuhiljaa sairaalalle saapui uusia ja taas uusia sairaita ihmisiä. Elefanttijalkainen nainen haki meiltä, vaaleilta ihmisiltä apua. Luuli varmaan lääkäreiksi. Kaikenlaista pientä aktiviteettia puolin ja toisin, kunnes yht’äkkiä koko sairaalan piha räjähti huutoon. Pihaan ajoi poliisiauto, jossa kahden tuiman aseistetun poliisin välissä istui pieni nainen. Autoa ympäröivä ihmisjoukko käyttäytyi voimakkaan agressiivisesti ja lopulta kävi ilmi kyseessä olevan ”lapsivarkaan”. Poliisikyydissä oleva nainen oli käynyt varastamassa sairaalasta vastasyntyneen lapsen ja tuo lapsi palautettiin nyt oikealle äidilleen. Lapsivaras oli menettänyt kuusi lastaan ja halusi nyt epätoivoisen teon kautta itselleen oman elävän vauvan. Henkisesti järkyttyneelle naiselle ei kuulemma ole luvassa minkäänlaista hoitoa, ainoastaan rangaistus. Kävelin ajatuksissani sairaalalta majoituspisteeseen. Käveleminen oli kuulemma ”ei-soveliasta” tai ainakin ”epätyypillistä” käytöstä. No, en ole koskaan pitänyt itseäni ”tyypillisenä” saati ”soveliaana” henkilönä.
Hyttyset ovat löytäneet minut. Pitääpä lähteä laittamaan pitkää hihaa ja lahjetta päälle. Kas, malaria tappaa talossa ja puutarhassa.
maanantai 5.8. – kehitysmaa-ahdistusta ja frisbiin heittelyä
Melkoinen päivä. Jälleen baanalla Bigaburan maisemissa. Aamulla liikkeelle varhain, että ehditään pelipaikoille ajoissa. Mutta kun kaiken tarvittavan mukaan haaliminen kestää ihan tolkuttoman kauan niin aikataulu paukkuu heti kättelyssä. Toisaalta, mikä ihmeen kiire meillä muka on? Päivän kohteeseen päästiin toki perille lopulta ja mediahärdelli oli valmis alkamaan. Joukko valkoisia immeisiä ja varsinkin joukossa olevat valkoiset naiset aiheuttavat näissä olosuhteissa suurta huomiota. Mutta pienen alkukankeuden kadottua asiat alkavat rullata. Kuvausryhmä tekee omia töitään, minä omiani, välillä otetaan valokuvia ja välillä pelataan. Mukaan otetusta frisbeestä muodostui kova juttu paikallisten keskuudessa. Meikäläinen heitteli kiekkoa sujuvasti kamera kaulassa keikkuen. Hikihän siinä tuli! Välillä oli pakko vetäytyä ajoneuvon suojaan tankkaamaan banaaneja, energiapatukoita ja pullovettä. Vähän se hävetti välillä, kun syödessäni välipalasta auton ikkunoista toljotti samaan aikaan kymmenien nälkäisten lasten lauma. Me etuoikeutetut länkkärit.
Saadakseni jotenkin ajatukseni muualle, pistin punaisen vaahtomuovinenän oman auringonpaisteesta punaisen nenäni päälle, työnsin pääni ulos auton pienestä sivuikkunasta ja improvisoin lapsien kauhuksi Nasse-setää! Kyllä tuli pienimmille kiiru! ”Juha-setä on nyt HYVIN HYVIN vihainen!!!” Vaikka enhän minä vihainen ollut, vaan hämmentynyt. Joitakin kertoja aiemminkin kehitysmaissa käyneenä ja meidän näkökulmasta kurjuutta nähneenä tulee silti välillä voimaton olo ja harmi siitä tietoisuudesta, että näille asioille oikeasti voisi tehdä jotain. Siis laajemmassa mittakaavassa. Jos tämäkin maa ei olisi niin läpeensä korruptoitunut, jos hallinto oikeasti haluaisi panostaa köyhimpien kansalaistensa auttamiseen sen sijaan, että lihottavat itseään ja pankkitilejään, jos maailman rikkaat maat oikeasti satsaisivat köyhien maiden köyhien ihmisten auttamiseen vaikka 10%:lla asemäärärahoistaan, jos maailman sata rikkainta tarjoaisivat siivun omasta varallisuudestaan… Niin JOS.
Jotta päivä ja pohdiskeluni kaiken mielettömyydestä saisi arvoisensa päätöksen, menimme illalla syömään hyvin. Turvallisen, muureilla suojatun, hyvin hoidetun puutarhapihan rauhassa söimme afrikkalaisen tähtitaivaan alla indonesialaisen illallisen punaviineineen tulen loimutessa isossa nuotiossa. Kaiken kruunasi Celine Dionin laulu paikan poppikoneesta. Onneksi joku kävi sen sulkemassa. 
Oikeasti ilta oli älyttömän mukava, todella mukavien ihmisten seurassa. Ehkä olimme sen ansainneet.
6.8. Uusi päivä, uudet haasteet
Sisäinen kelloni herätti taas 20 yli kuusi paikallista aikaa. Ulkoa kuuluvat äänet kertoivat työnteon jo alkaneen paikallisille. Veden loisketta ja matalaa keskustelun pulinaa. Siellä pestään gringojen autot puhtaan valkoisiksi ennen päivän retkeä punahiekkaisille, pölyisille teille. Illalla autot ovat taas punaruskeita ja autonpesijoillä on taas puuhaa.
Heräämiseen liittyy myös muutama joka-aamuinen ääni. Noin puoli seitsemän hujakoilla kuuluu karhea ”kraak kraak kraak kraak”. Se toistuu tasaisesti noin minuutin välein ainakin kymmenen minuuttia. Näille leveysasteille tyypillinen mustavalkoinen intianvarishan se siellä herättelee kansaa. Tarkkakorvainen kuulee myös pienempien tirppojen aamulurittelua. Pitkän ”kroo kroo kroo kroo..”:n lähde on minulle vielä arvoitus. Pitää joku aamu lähteä kiikarien kanssa ulos aamutuimaan. Jaa, mutta minähän unohdin kiikarit kotiin. Ei sitten. Linnuista puheenollen, eilen näin valtaisan parven isoja haukkalintuja kiertelemässä, ottamassa korkeutta ja sitten matkaten kauemmas. Ihan kuin meillä kot’Suomessa hiirihaukat konsanaan muuttoaikaan. Hieno näky.
Nyt kipitän kohti aamupalaa. Luvassa on kahvia, munakasta ja sämpylä. Voisin toki valita myös sämpylän munakkaalla ja kahvin tai munakkaan, joka on tungettu sämpylän sisään kahvin kera. Taidan valita vaihtoehto ykkösen. Vaikka kakkonen onkin välillä varsin houkutteleva valinta…
Äkkiä meni taas yksi työpäivä Afrikan taivaan alla. Päivästä muodostui aika edellisen kaltainen. Odottelua, venttailua ja ajantappamista. Sillä aikaa kun muut hoitivat omaa osuuttaan, minä hoitelin omaani. Taitaa kuitenkin ”kulttuurishokki” vaikuttaa vähän, jotenkin tuntuu kuin olisin väärässä paikassa ja väärässä roolissa. Köyhien ja nälkäisten ihmisten keskellä kokispullon ja energiapatukan kanssa olo on aika kurja. Kun maan vuotuinen keskitulo on 300 USD, päivittäinen osuus jää reilusti alle meikäläisen välipalapatukan hinnan alapuolelle. Siinä sitä on suhteuttamista.
Hotellin pihalla mölisevät paikalliset hyväosaiset, juoden olutta ja nauttien elämästä. Hotellin muurin toisella puolen on ihan toinen todellisuus, puhumattakaan siitä maailmasta, joka on kaupungin ulkopuolella. Sinne matkaamme ainakin vielä huomenna.
7.8. Keskiviikko Kirundossa
Herätys auringonnousun aikoihin. Pöliseviin maaseutumaisemiin vie taas tiemme tänään. Luvassa on pyöräilyä, tanssia, vedenetsimistä ja rummutusta….
… Back to hotel. Päivästä tuli sitten juuri sellainen kuin uumoilinkin. Aamun ensihetket olivat koleat, suorastaan vilutti aamukahvilla. Oli kuitenkin äärimmäisen mukava istua höyryävän kupposen äärellä nautiskellen munakkaasta ja keskustellen nousevan päivän koitoksista.
Enimmäinen stoppi keskellä ei mitään. Huikean kauniita laaksomaisemia ja jostain aina paikalle pyrähtäviä lapsia. Kun pysähtyy tyhjälle tielle, menee noin 2 minuuttia ja paikalla on kymmeniä lapsia. Sitten tulee aikuiset ja lopulta paikaseudun vanhimmat.
Bigaburan kylällä oli taas odottamassa tanssiryhmä, jonka parissa kuluikin rattoisasti puoleen päivään. Koko Bigaburan kylä oli monisatalukuisena paikalla. Olipa meininki!
Päivä oli kerrassaan menestys, jos kohta kuumuus hieman verotti jaksamista. Onneksi iltapäivällä taivas vetäytyi pilveen ja auringon suora paahde helpotti.
Viimeisessä kylässä oli jo hieman agressiivinen meno, hönössä olevat nuoret miehet yrittivät hieman kukkoilla ja gringojen oli syytä poistua paikalta. Täällä on syytä vetäytyä hotellin suojiin ennen auringonlaskua.
Matka on edennyt hyvin, huomenna on jo viimeinen täysi päivä ”puskassa” ja perjantai aamuna alkaa taas pitkä kotimatka. Lauantaina iltapäivällä kotona, jos kaikki menee hyvin. Toisaalta kaipaan jo kotiin, mutta toisaalta…
8.8. Last night in Bangkok, eikun vika päivä Kirundossa
Aamulla taas keikalle puskaan. Bigaburan kylän ohi, aina vain pidemmälle ja lähemmäs Ruandan rajaa. Tähtäimessä vedenhakureissu paikallisten lasten kanssa. Keikka, josta tuli koko retken koskettavin. Kolme orpoa lasta. Pimeässä majassa. Kyläläisten ympäröimänä. Lapset eka kertaa näkivät valkoisen ihmisen, eka kertaa auton kyydissä ja maistoivat eka kertaa kokista. Lapsille varmasti iso juttu, meille mediaihmisille tosi kova paikka. En kerro enempää, vaan odotan blogini selaajilta kärsivällisyyttä marraskuuhun saakka. Punaisen nenän loistaessa nämä tarinat saavat täyttymyksensä. Ja toivottavasti ihmiset avaavat kukkaronsa lahjoittaakseen edes pikkuisen summan hyvään tarkoitukseen.
Kirundon maakunta, Bigaburan kylä ja muutenkin nämä huudit on nyt nähty. Matka kohti pääkaupunkia Bujumburaa alkaa huomenna aamulla auringonnousun aikaan. Jos ollaan tarkkoja, 10 minuuttia ennen. Loppusäädöt Bujumburassa, kamat lentsikkaan ja kotimatka voi alkaa. Saa nähdä miten sitä ihminen tottuu taas suomalaiseen arkeen.
9.8. Kotimatka pitkä lie, ei vastaantulijaa
Paluu suomalaiseen todellisuuteen tapahtuu tietysti käänteisessä järjestyksessä kuin tullessa. Ensin Bujumburaan melkein neljä tuntia mutkaisia ja kapeita teitä. Matkalle sattui reissun huippuhetki. 2070 metriä merenpinnan yläpuolella! Koko ajan Kirundon alueella olemme olleet ”korkean paikan leirillä”, yli 1300 metrin korkeudessa. Mitenköhän sitä asettuu taas merenpinnan tasoon? Saattaa olla suorituskyky ihan toista luokkaa kuin lähtiessä
Bujumburassa vielä viimeinen kuvaussessio ja sitten kohti lentokenttää. Muodollisuudet vähän huvittivat tottunutta matkaajaa, ensikertalaisilla riitti ihmettelemistä. Käsityötä enemmän kuin me jokapäiväisen ATK:n käyttäjät osaamme ymmärtää. Neljä kertaa piti näyttää passi ja hups, sitten jo olimmekin taxfree-alueeella. Kylmä olut Miss Suomen tarjoamana maistui eri hyvältä. Kiitos Ansku! Pikku purtavaa tilanneille tuli tuplapettymys. Ensin loppui nenän edestä hampurilaiset ja sitten toastit. No, edessä on vuorokauden sisään kolme lentokoneruokaa. Njam! Tuskin maltan odottaa…
Matka sujunee tästä etiäpäin reittiä Kigali (Ruanda), Addis Abeba (Etiopia), Frankfurt (Saksa) ja Helsinki-Vantaa (Suomi). Jos aikataulut pitävät, olen kotona lauantaina klo 14 jälkeen…. Vois vaikka lämmittää saunan, pestä kropan puhtaaksi punaisesta pölystä, paistaa pannullisen bratvursteja, avata kylmän vehnäoluen ja nauttia hiljaisuudesta.
(edit Frankfurtissa 10.8. klo 9.49)
Matkaan tuli yksi lisästoppi. Piipahdettiin Sudanissa, Khartumin SEO:lla oli kerosiinitarjous!
11.8. loppupäätelmiä ja ajatuskia
Hyvä reissu, mutta tulipahan tehtyä! Hämmentävää miten hyvin noinkin iso joukkio toisilleen lähes tuntemattomia ihmisiä tulee toimeen niin hyvin poikkeusolosuhteissa. Tai ehkä juuri olosuhteista johtuen. Kiitos koko tiimille! Lopputulos nähdään ja kuullaan marraskuussa.
Itsellä on juuri nyt sunnuntaina, vuorokausi kotiinpaluun jälkeen vähän hämmentynyt olo. Niinkuin aina kehitysmaaretkien jälkeen tapaa olla. Ero meidän hyvinvointiyhteiskuntaamme on niin järjettömän suuri ettei sitä voi ymmärtää kotimaan kamaralta käsin, ilman että on paikanpäällä käynyt. Toivottavasta saan vietyä tätä sanomaa eteenpäin, kerrottua tarpeeksi selkeästi kuinka hienossa, puhtaassa, turvallisessa, rauhallisessa ja demokraattisessa maassa ME oikeasti elämme. Pikkuasioista nillittäminen ja mielensä kaikesta pahoittaminen tuntuu niin mielipuoliselle jo muutenkin, Burundin kokemusten jälkeen valittamisen kuuntelun sietokykyni on vahvasti alentunut.
Arki koittaa kuitenkin taas. Juniorin koulu alkaa tiistaina. Töihin pitää mennä keskiviikkona. Ja sitä rataa. Sierra Leonesta palattuani joku vuosi takaperin päätin etten enää lähde kehitysmaihin. Sen jälkeen olen käynyt Tansaniassa ja nyt palannut Burundista. Juuri tällä hetkellä en ole ihan yhtä vakuuttunut kuin Sierra Leonen jälkeen. Mene tiedä, ehkä vuoden kuluttua voisin taas lähteä, jos kutsu käy.