Uuden maanosan saaminen matkapinnalistalleni ja ennenkaikkea lapsuudesta peräisin oleva haave päästä joskus Galapagossaarille toteutui toukokuussa 2009. Tämä on kooste matkan aikana kirjoittamastani blogista. Siksi aikamuoto on jossain kohtaa ”erikoinen”. Tarina alkaa valmisteluista….
Ihmeellinen Luonto -ohjelmasta aikoinaan tuli nähtyä tuo todella kummallinen maisema ja siitä jäi kipinä mieheen. Nyt sen aika on muuttua todeksi, vappupäivänä meitsi istuu laiturilla Puerto Ayorassa ja katselee merileguaania silmiin. Toivottavasti myös kylmä olut kädessäni. Luvassa lienee ns. ikimuistoinen retki päiväntasaajan maisemiin niin mantereella Ecuadorissa kuin Galapagossaarten darwinistisissa tunnelmissa. Samoin aion tehdä henk.koht. korkeusennätyksen, Quiton kaupunki on jo 2815 metrin korkeudessa, mutta 4000 metrin rikkominenkin on ihan helppoa tällä matkalla. Quitossa pääsee köysiratahissillä yli neljään tonniin ja Cotopaxin alueella on mahku päästä reilusti yli 4000 metrin. Katsotaan kuinka satunnaisen matkailijan käy.
Yritän ylläpitää tätä blogia myös matkallani. Kaikki tietysti riippuu internetyhteyksien toimivuudesta ja saatavuudesta. Aion tehdä ”liveraportteja” paikanpäältä satelliittipuhelimella ja kuvata niin paljon kuin mahdollista. Edellytykset ovat kunnossa, katsotaan perillä mihin se riittää.
Sääennusteen mukaan matkaan aika epävakaisiin oloihin. Ukkosta on luvassa, mantereella lämpötila huitelee parinkympin pinnassa, Galapagosilla kolmessakympissä.
***** 29.4.2009 klo 5:55 *****
Jännittää! En muista koska viimeeksi olisi jännittänyt matkalle lähtö yhtä paljon. Taksi tulee hakemaan kohta ja sitten kohti uusia seikkailuja. Tavaraa on ihan liikaa, vaikka luulin jo osaavani valita mukaan vain ne olennaiset. Ihmeen paljon sitä ihminen luulee tarvitsevansa omaisuuttaan mukaan reissuun. Kamera/äänityskalusto painaa jo yli 10 kg! Saa nähdä saanko ne edes koneeseen.
***** 29.4. 2009 *****
Vielä viime hetken poistot repusta ja matkalaukusta, kuorma 300g alle sallitun (reppu kyllä ylipainoinen) ja eikun taksilla kohti kenttää. Netissä tehdyt check-in:it helpotti kentällä jonotusta ja yllättävän helposti olinkin jo transitalueella tuhlaamassa matkarahojani tarpeettomaan elektroniikkaan. Not! Kovilta tuntuivat hinnat Hki-Vantaalla ja kun ei mitään pakottavaa tarvetta ollut ostaa (joo sitä 5D MkII:sta ei ollut hyllyssä) niin mitäs sitä suotta ostamaan mitään. Vähän aamupalaa koneeseen ja satunnainen matkamies koneeseen. Kaikki hyvin. Ennen koneeseen menoa vielä statuspäivitys Facebookiin. Voi kuinka pärjäänkään monta tuntia ilman satojen lärvivihkoystävieni kommentteja ja nokkelia statuksia. Jo nyt vieroitusoireet painavat päälle!
Eka stintti (F-1 –slangia!) Helsinki-Lontoo ei onneksi ole kuin alle kolme tuntia. Vaihtoaikaakin reilusti, lähes kaksi tuntia. Niinhän minä onneton luulin. Juuri kun päästiin koneeseen paikoilleen ja odoteltiin starttia kuului kapteenin hieman alakuloinen ääni: ”Tässä on kippari Hujanen, meillä on kaikki valmista lähtöön mutta emme voi lähteä kahteen tuntiin, kas kun Lontoossa on sumua”. Surprise surprise! Lontoossa on sumua! Se niistä jatkolennoista. Vaihtoaika tällä ennusteella Lontoossa menee miinukselle. Ei auta itku, ei hammasvälien puhdistus. No,siihähän sitä sitten törötettiin. Onneksi viereeni istui kaksi kokoustamaan Lontooseen matkalla ollut viehättävää naista, joiden kanssa rupatellessa tunti sujui sukkelaan. Ja sitten yllättäen ilmoitti kapu että: ”köyttäkeehän ihtene remelillä jakkaraan , myö lähetään nyt Lontooseen…” Ja eikun kerosiinia suuttimiin…
Lontoossa melkein tunti myöhässä, mutta ehdin kuin ehdinkin Miamin koneeseen juuri ja juuri. Toivottavasti matkalaukkuni ehti myös. Tätä kirjoittaessani B-747 kiitää Atlantin yllä kohti suomalaiseläkeläisten paratiisia Floridaa. Olen jo katsonut Wallace & Gromitin uusimmat seikkailut, Top Gearin Vietnam –speciaalin ja nauttinut lentokonelounaan. Ja lasin viiniä. Enää on jäljellä 5 tuntia 45 minuuttia korviani raastavaa kohinaa joka muuten hakkaa mennen tullen kehäykkösen aamuisen melusaasteen. Matkustaminen, ainakaan tämä siirtymisriitti ei ole mieluista puuhaa. Nyt taidan hakea kauniilta neitsyeeltä – tai no ainakin Virgin Atlanticin punapukuiselta lentoemolta yhden oluen ja laskeudun hetkeksi kooman rajamaille sen antamin valtuuksin. (se punapukuinen oli vissiin ulkona röökitauolla, sain onneksi bissen Peteriltä, vai mikä sen stuertin nimi oli?)
****** Hki –Lontoo – Miami All day long ******
Virginin kippari pysyi hyvin aikataulussa ja Miamiin saavuttiin iltapäivällä. Matka tuntui kyllä pitkältä, mutta onhan 9 tuntia ilmassa melkoinen rupeama. En nyt aio sankarimatkailijaksi ryhtyä kas kun itse tälle matkalle alun perin halusin. Ja reittivalinnankin tein ihan itse – budjetin ohjaamana tietty. 600 e enemmän maksamalla oisin päässyt yhdellä koneenvaihdolla. Aikaa kuitenkin olisi kulunut koko matkaan melkein saman verran. Sitten jonottamaan yenccilään.
Amerikan ihmemaan rajamuodollisuudet olivat jälleen kerran hassun hauskoja. Virginin lentoemo sanoi ettei mun tarvitse täyttää transitmatkustajana mitään kuponkeja. Mutta kuinkas sitten kävikään? Kaksi lappua piti täyttää ja kertoa jälleen kerran etten ole osallistunut kansanmurhaan enkä kansainväliseen huumekauppaan. Ja sitten niitä lappuja esiteltiin seuraaville viranomaisille. Skannasivat sormenjäljetkin ja silmänliikeet. On ne tarkkoja. Kuinkahan monta kertaa loppujen lopuksi esittelin matkailudokumenttejani. Ihme homma oli se ettei missään pyydetty näyttämään mitä mulla on kamerarepussa. Kai sen näkee nykyisillä läpivalaisulaitteilla että objektiivejahan siellä repussa eikä ballistisen ohjuksen ohjausjärjestelmän osia. Matkalaukkuni kohtalo vähän huolettaa. Jostain kumman syystä. No, se selviää illemmalla kun American Airlinesin B-757 parkkeeraa Mariscalin kansainväliselle lentoasemalle Quitossa. Toivotaan toivotaan.
Tätä kirjoittaessani lennämme Kuuban yllä ja turbulenssi vatkaa konetta eikä kirjoittamisesta meinaa miniläppärin mininäppiksellä tulla mitään. Ehkä osansa on väsymyksellä joka alkaa 19 tuntia matkalla olleella hiipiä luihin ja ytimiin. Onneksi ostin lentosukat! Ihana keksintö. Jalat on aika hyvässä vedossa vielä, tuskin tanssimaan kehtaisin ryhtyä mutta enhän mä sitä yleensäkään tee. Ellei partneri ole ihan huippuluokkaa 
AA:n henkilökunta on ”wanhoja äijiä” ihan oikeesti. Ja tuovat just purtavaa. Pitää siis keskeyttää blogaaminen ja keskittäyä skruudaamaan. Veloittivat prkl punaviinistä 6 taalaa! Virginillä kaikki oli ”ilmaista”.
**** 10 min kuluttua ****
Aaah! Kolmas lentokonelounas samana päivänä alkaa jo vähän tympiä. AA:n safkalle yhden miehen miselinraatimme antaa luokituksen: Ala-Arvoista. Luureissa mörisee Hynynen ”on siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaa…”. Jotenkin absurdia. Elämä on.
***** perillä Quitossa aikataulun mukaisesti *****
American Airlinesin rottelo pysyi kuin pysyikin ilmassa ja laskeutui sumuiselle Quiton kentälle kylkimyyryssä. Reppu selkään ja pihalle. Lämmintä ja kosteaa ilmaa lupasi kippari säätiedotuksessa, jos kohta ei tosiaan mitään hellettä. Muodollisuudet läpi ja odottamaan matkalaukkua. Jotenkin etiäiseni piti paikkaansa, eipä liukuhihnalta löytynyt punaista laukkuani – enkä ollut ainut. Siinä sitten ihmeteltiin ”baggage claim” –tiskillä. Reklamaatio sisään, virkailijan mukaan laukku saapuu huomenna – manana. Eipä siinä auttanut jäädä kärmistelemään kentälle, taksi alle ja kohti majapaikkaa. Rio Amazonas Hotellia. Taksikyyti oli melkoinen, paikallinen liikenne oli jo kai vähän illanlaskeuduttua hiljentynyt mutta meno oli silti aika reipasta. Onneksi edullista, 6 dollaria. Hotelliin sisään ja pötkölleen. 23 tuntia matkalla alkoi vaatia veronsa, 8 tunnin aikaero lisää vaikutusta joten pikkuisen oli kuuppa sekaisin kun olis pitänyt mennä nukkumaan. Sisäinen kello roksutteli aamussa ja täällä oli ilta.
***** 30.4. vappuaatto Quitossa *****
Kummallinen yö. Ihmeellisiä ääniä kuului koko ajan, välillä luulin siellä kiekuvan jonkun paikallisen linnun, välillä se ääni kuulosti kuin se tulisi auton varashälyttimestä. Ihme sirkutusta ja kurnutusta. Onneksi Suomessa autojen keskuslukitukset ei enää pahemmin piippaile tai varashälyttimet soi keskellä yötä pienen tärinän takia.
Herääminen päiväntasaajan maisemiin tapahtui ennen auringonnousua, paikallista aikaa siis. Oma vekkari ilmoitti päivän olevan puolessa . ”veiki veiki ylös ulos ja aamupalalle” . Sinnittelin aamupalalle lähtöä klo 6:n yli. Herkullisia tuoreita hedelmiä ja vastapuristettua mehua. Tummaa, täyteläistä kahvia. Pullaakin. Kyllä kelpaa aloittaa päivä.
Pieni happihyppely aamiaisen jälkeen todensi että olen kyllä ihan toisenlaisessa maailmassa kuin Suomi. Kaikki näyttää keskeneräiseltä mutta varsin vihreää ja kaunistakin löytyi parin korttelin kävelyltä. Ja ekat linnut tuli havainnoitua. Joukko kauniita pieniä kyyhkysiä ilakoi aamutuimaan ja joitain muitakin lintusia havaitsin. Ja muistin yhden asian jonka onneton menin unohtamaan kotiin. Kiikarit! Voi rähmä! Pitää lähteä kauppakierrokselle heti niiden auettua. Haettava vähän vaatteita ja jos löytäisin edulliset kiikarit ni taidan sijoittaa budjetistani osan niihin. Jos matkalaukkuani ei löydy, olen ns. isoissa ongelmissa. Laukun myötä katoaisi niin paljon matkan onnistumisen kannalta tärkeitä asioita ja esineitä etten halua sitä vaihtoehtoa edes ajatella. Kaikkea vaan ei pysty käsimatkatavaroissa kuljettamaan. De facto on tämä.
Ja taas vinkuu ulkona autonvarashälytin! Taidan lähteä kysymään espanjaksi ”mikä hätänä amigo?”.
***** päivitys 30.4. klo 13:25 Ecuadorin aikaa ****
Matkalaukkuni löytyi Lontoosta! Nyt se on matkalla kohti omistajaansa, perillä ehkä tänä iltana, ehkä ei. Huomenna aamulla lähtö Galapagosille joten vähän on värinätä ilmassa. Ilman matkalaukun sisältöä… No jaa. What the hack! Mä tilaan oluen ja nautin vappuaatosta tuhnuisessa Quitossa.
**** kohti Galapagosia vappupäivän ratoksi ****
Aamulla checkout hotellista ja lentoasemalle taksilla. Kentällä kävi varsinainen sutina, onneksi läksin liikkeelle ajoissa, kaikenlaisia muodollisuuksia oli edessä taas kerran. Nauratti suorastaan välillä kuinka hassuja systeemejä sitä onkaan rakennettu. No, lento Quitosta Guayaquilin kautta nousi ajallaan ja taisipa olla 4 minuuttia aikataulusta myöhässä laskeuduttaessa Baltran kentälle. Jo ilmasta ennen laskua näki että nyt tullaan karunoloiseen maailmaan, lentokentän ympäristö yllätti karuudellaan silti. Baltran lentokenttä on pienellä saarella Santa Cruzin pohjoispuolella. Ensin bussilla pikkumatka lauttarantaan ja siitä yli jossa odottivat seuraavat bussit. Ja ilman kommelluksia ei matkalaukkuni päässyt tälläkään kertaa. Yli-innokas järjestelijä lauttarannassa sai aikaiseksi pienen episodin. Laukkuni läksi toisen bussin katolla ja itse jouduin seisomaan matkan Santa Cruzin halki n. 20 nuoren naisen keskellä. Kaikkeen sitä.
Pikku kommellusten jälkeen perillä hotellissani joka osoittautui varsin askeettiseksi, mutta eihän tänne hotelliin makoilemaan tultu. Varatessani hotellia koti-Suomesta käsin en ajatellut ilmastoinnilla olevan mitään merkitystä. Nyt täällä huomaan että olisihan se voinut olla ihan paikallaan. Lämpötila on ulkona +28C ja ilmankosteus on lähellä 100%:ia. Kuuma lienee aika sovelias ilmaisu.
Ensimmäinen kävelyretki rantaan joka ei siis tosiaan ole kovin kaukana hotellistani osoitti sen että nyt tosiaan olen Galapagosilla. Fregattilintuja, albatrosseja, sirkkuja ja monia muita viuhui ilmatilassa. 20-30 senttisiä mustia liskoja tepparoi laiturilla kaikessa rauhassa gringosta välittämättä. Jes. Pitänee hakea kamera ja aloittaa kuvaaminen.
Vappu se on Galapagosillakin, joten melkein paikat on kiinni. Retkiä ei voi varata mutta huomenna lauantaina on taas arki – business as usual. Nyt pitää ottaa rennosti ja vaan katsella ympärilleen. Riehuminen tässä lämpötilassa voi olla haitallista terveydelle.
***** lauantai 2.5. 2009 Puerto Ayora – hotelli Gardnerin kattoterassilla aamupalalla ****
Ensimmäinen liskojen yö meni kohtuullisen hyvin kuumuudesta huolimatta. Yritin säätää aikaeroa valvomalla väkisin yli kymmeneen. Heräsin silti klo 5 paikallista aikaa (klo 14 Suomessa). Kukot kiekuivat paikallisilla pihoilla ja oli ihan pakko tehdä auringon noustua pieni aamukävely rantaan ennen aamupalaa. Merileijonatkin olivat vielä aamu-unillaan, välillä mölähdellen toisilleen. Pelikaani torkkui pensaassa ja hieman epäillen katseli kummallista putken läpi tähystävää valkoista olentoa. Luulenpa että siitä pelikaanista on otettu jokunen kuva jo ennen minuakin. Puerto Ayora on varsin unelias kylä, ainakin vappupäivän jälkeisenä aamuna. Eilinen oli vapaapäivä ja se kyllä näkyi, illalla oli porukkaa liikkeellä ja älämölöä kuului muttei kovin pitkälle.
Aamupalan jälkeen taas pienelle kävelylle kameran kanssa tietty. Paikalliset kalastajat olivat saapuneet rantaa saaliin kanssa ja sehän veti paikalle joukon pelikaaneja ja merileijonia. Olipa laiturilla myös yksi iso haikarakin. Melkoinen hässäkkähän siitä syntyi. Ja taas paloi digifilmiä. Pari aika hyvää kuvaa tuloksena, tosin vasta kotona noista kuvista voi sanoa jotain.
Sovin huomiselle retken Santa Cruzin rannoille ja maanantaille veneretken Barthlomen saarelle. Jesl
Suunnittelemani Tortuga Bayn retki jäi tältä päivältä väliin, kun päätinkin mennä Darwin Research Centeriin vierailulle. Raskas kävely painostavan kuumassa kelissä tuotti paitsi pienen pettymyksen myös monta hienoa hetkeä. Aitauksissa olevat liskot ja kilpikonnat eivät oikein sykähdyttäneet. Oikeaa luontoa tänne on tultu katsomaan.
Illansuussa piti tehdä puhelinraportti koti-Suomeen, yöradioon. Sinne sujahti. Kiitos Miia studion päässä.
Nyt lepäilemään ja odottelemaan huomista retkeä lähirannoille josta pitäisi löytyä ns. vaikka mitä.
***** 3.5. 2009 Santa Cruz / Puero Ayora *****
Aamupalan jälkeen retkelle Santa Cruzin saaren rannoille. Ensin ihan sataman alueen kallioseinämien tutkimista, nukkuvia merileijonia , sinijalkasuulia ja rapuja. Seuraavana vähän pitempi etappi, kohteena Santa Cruzin lähellä oleva pikku saareke. Merileijonayhdyskunta asutti tätä paikkaa. Snorklausta niille jotka halusivat, minä en halunnut. Kun ei ollut piilareita mukana, en olisi nähnyt yhtään mitään veden alla. Matka jatkui Santa Cruzin rannalle jossa mentiin ihan liki kallioseinämiin. Niin liki että olisi voinut merileijonaa silittää. Seuraava kohde olikin ns. suolakaivos. Paikka jossa paikalliset olivat tehneet aikoinaan merivedestä suolaa. Tosin ei me sinne menty suolakaivoksen takia vaan suolakaivoksen takaa löytyi melkoinen uimapaikka uimisesta kiinnostuneille. Kanjoni jonka pohjalla kristallinen kirkasta murtovettä . Vielä yksi etappi ja sen jälkeen takaisin satamaan. Ihan mukava retki, jos kohta suolakaivosretki oli ihan turha. Kuvia sain onneksi jokusen napattua.
Iltapäivällä piipahdin Tortuga Bayssa. Nimensä mukaisesti kilpikonnien lahti, jossa kilpparit käyvät munimassa kun sen aika on. Tortuga Bay:hin päästäkseen pitää kävellä kivistä polkua pari kilometriä. Matka tuntui helteessä aika pitkältä mutta onneksi matkalla tuli aina uutta kuvattavaa eteen. Ja kyllä kannatti lähteä kuumalle kävelylle. Perillä oli vastassa mahtava ranta jossa heti tuli eteen iso merileguaani pitkin biitsiä. Samoin rannalla oli jonkinverran lintuja, osa niin kesyjä että päästivät ihan liki. Kuvasin varmaan 300 kuvaa ja oisin kuvannut enemmänkin kunnes…. Error 99! Canonin pelätty virheilmoitus. Ei täällä! Ei! Mutta sitähän se oli. Jotain oli mennyt kamerastani rikki ja ei auttanut akun vaihto, ei mikään. Pois rannalta ja sassiin, oli lähellä etten heittänyt mokomaan rakkinetta mereen. Kiva juttu, kolmen viikon matkalla kamera hajoaa ennen ensimmäisen viikon päättymistä. Ruma sana, ruma sana, vielä rumempi sana. Takaisin hotelliin ihmettelemään. Naapurissa olevassa Interet-kahvilassa selvisi että kamerastani on ”jotain rikki” ja ei voi itse tehdä mitään. Nastaa hei! Suorastaan kliffaa. Vähän huvittais lähteä huomenna Bartholomen saarelle. No vähän. Kikkailemalla pystyn nähtävästi ottamaan kuvia mutta mihinkään erikoiseen kamerani ei enää taivu. Let’s see ja niin edelleen…. Taidan ostaa Quitosta uuden rungon jos löytyy. Toivottavasti ei löydy. Jos jois vaikka yhden oluen. Aamulla on aikainen herätys, klo 5 pitää lähteä kohti Santa Cruzin pohjoisrantaa ja sieltä lähtevää venettä Barthlomeen. Joten nati nati sitten vaan, vaikka keljuttaakin kameran hajoaminen.
**** maanantai 4.5.2009 kohti Bartholomea *****
Illalla keksin että kyllähän kameralla voikin kuvata! Onneksi en lukenut käyttöohjetta vaan perinteiseen heteromiehen tapaan käytän sitä ihan vaan tunteella. Ja tuo tunnetila aiheutti aHAA –elämyksen ennen nukkumaan menoa. Minäpä käytän kikkakolmosta. Pakko kai sitä on oltava luova jos tekniikka pettää.
Klo 5 matkaan. Bussi haki pimeältä ja hiljaiselta kadulta, pimeän ja hiljaisen matkamiehen. Sitten me haettiin muut. Jahka dösä oli täynnä suunnattiin venerantaan. Venerannassa alkoi jo aurinko nousta ja maisema oli kyllä kuvankaunis. Pelikaanit lentelivät matalla vedenpinnassa ja pikkukalat tuikkivat tullakseen syödyiksi. Venematka kohti Bartholomea saattoi alkaa. Paatti ei tosiaan ollut mikään express –vuoro Tallinnaan vaan palttiarallaa 15-metrinen rottelo. Vanha marinoitu diisselikone jyrisi konehuoneen syvyydessä ja toi ylös kannelle tutun ödöörin. Venemiehelle palasi elävästi mieleen kesäiset päivät Saimaalla m/y Emilialla. Se muisteloista.
Matkalla kurvattiin pari pikkusaaren edustalta ja siellä olikin tarjolla sinijalkasuula ja muita kuvauksellisia lintuja. Pääsin testaamaan kamerani toimivuutta. No, sain jotain aikaan. Illalla katsotaan mihin se riittää.
3 tuntia jyryttämistä merellä, delfiinejä nähtiin ja ehkä hai. Siis evä. Sekä lintuja runsainmäärin. Perillä Bartolomen saarella. Ai että olikin kaunis paikka. Jos nyt vulkaaninen purkautuma voi kaunis olla. Mutta oikeasti, ei turhaan ole Galapagossaarten esitteissä tämän paikan kuvia. Pinnacle Rock on huima kivimuodostelma, noussen kuin sokeritoppa merestä hurjan korkealle. Ja vesirajassa kisailivat merileijonat ja merileguaanit katselivat tyynen rauhallisina kuten ovat tuhansia vuosia katselleet vilkkaampien kanssa eläjiensä kisailua.
Kiipeäminen Bartolomen korkeimmalle kohdalla oli helteessä ns. vaativa suoritus (rapakuntoiselle) mutta ehdottomasti vaivan väärti. Maisemat olivat vielä huikeammat kuin alhaalta katsottuna.
Pari tuntia vietettiin vielä snorklaten ja merileijonia kuvaten hienohiekkaisella rannalla kunnes olikin aika aloittaa paluumatka kohti Santa Cruzin saarta. Lounaan jälkeen oli aika rennonletkeä olo.
Hotellilla totesin että olihan niistä kuvista jokunen onnistunutkin. Jopa galapagoksenpingviinit! Jesh! ja nahka oli palanut selästä. Yksinmatkustavan ongelma. Kaikkialle mihin olin ylettänyt sivellä aurinkorasvaa – suojakerroin muuten 50 – oli nahka siistinä mutta selkä oli punainen ja varmasti siihen sattuu yöllä. Damn. Mutta ei auta, huomenna seuraavalle retkelle North Seymourin saari kohteena ja luvassa on ainakin flamingoja.
**** tiistai 5.5. 2009 ****
Retki North Seymourin saarelle alkoi suurin odotuksin. Luvassa pitäis olla linturikas etappi. Pesimisaika sinijalkasuulilla ja fregattilinnuilla. Taas piti körötellä bussilla melkein tunti venerantaan ja sieltä 45 minuuttia kohti Seymourin saarta. Karut rannat jälleen vastassa ja pieni epäluulon siemen iskeytyi kyynisen miehen mieleen. Äkkiä moiset ajatukset karisivat kun nousi rannalle. Ensimmäinen suulanpesä heti edessä ja onnellisella suulamammalla oli yksi muna varjostettavana. Täällä ei ihmeemmin tarvitse hautoa, lämpöä on liikaakin, emolinnun pitää pitää huoli jälkikasvun selviämisestä kuoriutumiseen oman nääntymisen uhalla. Pesältä ei voi väistyä ei kuumuuden eikä tunkeilevien luontoturistien takia. On vaan seistävä munien päällä varjona ja kurkkupussia värisyttämällä koetettava pitää oma ruumiinlämpö alhaisena. Ja lisää oli luvassa, kohta pesiä oli edessä toinen, sitten kolmas ja niitähän oli jokapuolella. Kymmeniä, satoja. Sinijalkasuulien lisäksi tällä North Seymourin saarella on valtava fregattilintukolonia. Pesimispuuhat menossa niilläkin, joten esillä oli mahtavaa maskuliinistä pullistelua. Sananmukaisesti. Koiraiden punaiset kurkkupussit suorastaan kirkuivat väriloistoa muuten karussa maisemassa. Välillä pesän yläpuolella kävi kokeilemassa onneaan nuori koirasyksilö mutta hallitseva äijä osoitti ”punaisilla valoillaan” ettei tänne pesälle ole asiaa.
Seymourilla mönki myös muutama maaleguaani, komeissa väreissään. Pisin taisi olla melkein metrin mittainen. Komeita otuksia kerrassaan. Suoraan yläpuolelta paistavan tropiikin auringon voima on kyllä hämmentävä. Onneksi aurinkosuojakerroin oli riittävä 50. Muutama matkailija ei ollut laittanut rasvaa ja kyllä olikin hirveää katsottavaa. Tulipunainen kesivä nahka mahtoi olla kipeänä illalla. Toiset eivät vaan usko. Itselläkin selkä on punainen niistä kohdista minne en aurinkosuojaa ylettänyt sivellä. Paita päällä kuumuudesta huolimatta on paras vaihtoehto. En halua polttaa itseäni ja melanooma on ikävä tuliainen.
Kamera raksutteli kuumuudessa kikkakolmosta käyttäen ja pikainen kuvien selaaminen osoitti että kyllä noista reilusta 300 kuvasta jokunen kelpaa. Oikein toimiva kamera olisi kyllä enemmän kuin tarpeen. Jatkossa jos vielä tämänkaltaiselle retkelle pääsen/lähden, hankin toisen rungon varalle. Tai sitten siirryn yksinkertaisempaan kalustoon. Välillä näissä olosuhteissa ison kamerakaluston kanssa tulee mieleen että olisi sittenkin pitänyt ryhtyä harrastamaan pienoisrautateitä kotona viileässä alakerran varastohuoneessa.
**** keskiviikkoaamu 6.5. 2009 *****
Aamupalalla tätä kirjoittaessani viereeni liimautui hotelliyrittäjäperheeseen kuuluva pikkutyttö. Äärimmäisen uteliaana tuli takomaan miniläppäriäni, katsoi yhden Aku Ankka –videon ja sitten selitti kaikenlaista. Lapset tuntuvat olevan kaikkialla samanlaisia, estottomia täysin vieraiden suhteen ja ennakkoluulottoman kiinnostuneita mitä tulee erikoisiin laitteisiin (meidän aikuisten leluihin).
Heräsin muuten keltakerttulin lauluun. Ei huonompi herätys lainkaan. Yellow Warbler eli keltakerttuli on yllättäen nimensä mukaisesti keltainen pieni, varpusta pienempi lintu, jonka laulusäe on yksinkertainen mutta ääni on todella voimakas. Tässä se nytkin pyörii nokkimassa aamupalalta tippuneita murusia.
Tänään on viimeinen kokonainen päivä Galapagosilla. Nopeasti on aika kulunut, kerrassaan nopeasti. Edessä on vielä yksi lyhyt oma retki Los Gemelosille. Los Gemelos (The Twins) eli kaksoset on kahden kraaterin kummallinen muodostelma Santa Cruzin saarella. Kraaterit eivät niinkään kiinnosta, onhan ne näkemisenarvoisia toki mutta enemmän kiinnostaa sisämaan maisemat jotka ovat ihan jotain muuta kuin Galapagosilta yleensä esille pannaan. Tiheää metsää, lähes pilvimetsämäiset olosuhteet luvassa. Sieltä pitäisi myös löytyä muutama sirkkulaji joita muualta ei löydy. Joten niitä etsimään….
***** viimeinen ilta Galapagosilla ****
Päivän retki oli vähän ”sinne päin”. Eipä juuri mitään ihmeellistä osunut etsimeen. Los Gemelos ei näyttänyt helmiään. Mutta so what! Melkein kaikki mitä odotin Galapagosilta olen saavuttanut. Ja se on paljon se. Kameran rampautumiseta huolimatta olen saanut jopa muutaman ihan asiallisen kuvankin. Onneksi ei ole toimeentulo kiinni valokuvauksesta. Jos olisi, olisin varmasti liikkeellä kahdella rungolla ja muutenkin paremmalla kalustolla. Satunnaisen matkailijan kuviksi lienen saanut muutaman hyvänkin kuvan.
Kuinka sitä ihminen viettäisi viimeisen illan Galapagossaarilla? Ei voi enää lähteä retkellekään. Jos kävelis vielä kerran matkamuistokaupat läpi, ostaisi muutaman ylihintaisen tuliaisen. Siinähän se. Voisihan siinä sivussa juoda yhden GT:n. Mutta vain yhden!
**** viimeinen aamu Galapagosilla 7.5. 2009 *****
Illan lyhyen baarikierroksen jälkeen aamupalan syöminen tekee tiukkaa. Oiskohan se viimeinen daiquiri ollut sittenkin liikaa? Tai sitten kyse on lähtemisen ikävästä. Täytyy taas matkailijan lähteä. Jättää taakseen tämä eriskummallinen maailma. Ehkä jonain päivänä tuon poikani tänne katsomaan Galapagosin ihmeitä ja päiväntasaajan kummia.
Jos tänne tuleminen on työlästä puuhaa, niin on lähteminenkin. Hotellilta pitää lähteä kohti lentoasemaa jo 4 tuntia ennen koneen lähtöä. Takseilla on oma ”slottinsa” joilloin saavat ajaa kanaalille, klo 9.00-9.15 pitää lähteä liikkeelle. Kanaalin yli pitää vielä mennä lautalla ja sitten yksi stintti bussilla lentoasemalle. Parin tunnin lento ja olen takaisin Quitossa. Siellä on varmasti viileämpää kuin täällä huonosti lämmitetyssä saunassa. Vaikka pidänkin lämpimästä enemmän kuin kylmästä, liika on liikaa. Viikko tätä hellettä vaatii veronsa. Veroista puheenollen täällä pystyy asumaan edullisesti, mun majoitus – 6 yötä Puerto Ayoran ytimessä – maksoi 150 dollaria. Siis koko paketti. Tosin pesulalasku vielä tuli siihen vielä päälle – 2,85$. Elämä on.
Nyt kamat kasaan ja selkä köyryssä kohti uusia seikkailuja – Galapagos on nähty!
**** takaisin Quitoon 7.5.2009 *****
Lento Galapagosilta Quitoon ei ole pitkä mutta henkisesti jotenkin se tuntui valtavalta harppaukselta aikakaudelta toiselle. Olin aivan puhki päästessäni hotelliin. 2850 metriä merenpinnan yläpuolella, ukkosmyrskyn riehuessa kaupungin laidalla, satunnainen matkailija ikävöi kotiin. Jotenkin en jaksaisi kuunnella yhtään naukuvia autohälyttimiä. Ja sitä tulee jatkumaan koko yön.
**** perjantai 8.5. 2009 ******
Yö meni sittenkin ihan asiallisesti – tuskin kymmentä kertaa heräsin naapuritalon diskon jytkeeseen tai autohälärin piippaukseen. Cotopaxi loisti aamuauringon valossa hienosti. Hotellin ikkunan läpikin sain siitä asiallisen kuvan. Parikin.
Pientä kävelyä aamupalan jälkeen, retkivaraus huomiselle Mindoon. Suunnitelmissa kenties Otavalo ja ainakin Telefericon ”hiihtohissi” yli 4 km:n korkeuteen. Vanha kaupunki pitäisi myös tsekata. Näistä vaihtoehdoista menin sitten valitsemaan vanhan kaupungin. Vaikka en olekaan mikään kirkkojen ja taidenäyttelyiden ystävä ajattelin käydä tsekkaamassa paikat. Väärä valinta. Nimittäin kävi niin että multa pöllittiin kamera. Keskellä päivää,keskellä kaikkea. Ja kukaan ei nähnyt mitään. Onneksi kamerassa oli kiinni halvempi linssi eikä ns. parempi. Mutta mitäs minä niillä hyvillä linsseillä tekisin kun ei ole enää runkoakaan. Huominen Mindon retki muutti luonnettaan kertaheitolla.
Rikosilmoituksen teko turistipoliisille oli rutiinijuttu sitä vastaanottaneille poliiseille. Jokapäivästä puuhaa enkä ollut ongelmani kanssa ainoana liikkeellä. Jälkeeni tuli pariskunta joilta oli viety videokamera samoihin aikoihin. Ammattilaiset asialla. Toivottavasti vakuutus korvaa. Mutta loppumatkan kuvaamiset jää kännykän ja videokameran varaan. Kylläpä ottaa pattiin. Mutta ei voi mitään. Onneksi ei ryöstö aiheuttanut muutakuin henkisiä vaurioita.
***** lauantai 9.5. 2009 *****
En suosittele kenellekään Quitoon matkustavalle hotelli Rio Amazonasia. Varsinkaan yhtä herkkäuniselle kuin minä. Hotelli sinänsä on hyvä, sijainti uuden keskustan houkutuksia ajatellen on mainio, eikä näköalassakaan 6.krs:sta ole paskimmasta päästä. Mutta naapurikorttelissa on paikallisten nuorten diskoparatiisikatu. Ja voi sitä bassonlätkettä ja muuta älämölöä joka sieltä kantautuu. Hotlan äänieristys on unohdettu rakennusvaiheessa kokonaan. Jopa ohilentävän linnun siipien havina kantautuu sisätiloihin, siis jos muulta äänisaastalta kuuluisi. Lisämausteensa antaa vielä paikallisten autojen varashälyttimet jotka laukeavat sirkuttamaan 5-10 minuutin välein. Nou kiva. Tästä sepustuksesta tyhmempikin ymmärtänee että nukuin yöni huonosti ennen retkeä Mindoon.
Aamupalan jälkeen liikkeelle. Opas haki hotellin edestä Chevroletillään (=Opel meillä päin). Kaveri osoittui varsin puheliaaksi ja hyvin englantia puhuvaksi henkilöksi. Hyvä juttu. Välillä onkin ollut vaikeuksia kommunikoida kun en osaa espanjaa eikä paikalliset juurikaan englantia. Ei, vaikka maan valuutta on amerikandollari
Opas kertoili tarinoita, esitteli rakennuksia ja päivitti Ecuadorin turvallisuuspoliittisen tilanteenkin mulle. Hyvä niin, se olikin vähän hakusessa. Heti kättelyssä jamppa täräytti sellaisen tarinan jonka todenperäisyydesta en ole ihan vielä vakuuttunut. Kertoi nimittäin nähneensä nuorena poikana Pichincan (tulivuori Quitossa) rinteillä UFO:n! Yhdessä kahdeksan kaverinsa kanssa olivat seuranneet munanmuotoisen ufon jöpöttämistä tulivuoren rinteessä ja kahden pienen olennon näytteidenottoa maaperästä. Sitten alus oli lähtenyt tiehensä. Ja lapset karkuun. Hurja tarina johon Skepsis varmaan haluaisi ottaa kantaa.
No, asiaan. Quitosta ulospäästyämme ja sietämättömän pakokaasun hajun haihduttua maisema muuttui nopeasti maaseuduksi. Mitad del Mundon (päiväntasaajan nollapisteen) tuolla puolen. Tuli muuten oltua maapallon molemmilla puolilla samanpäivän aikana. Vuoristotietä posoteltiin letukalla (Opel meillä päin) ja ihasteltiin maisemia. Toisella puolella vuoria maisema muuttuikin ihan toisenlaiseksi, yht´äkkiä kuivuus ja ruskeus katosi ja tilalle tuli vihreys. Lähestyimme siis pilvimetsiä. Reilu pari tuntia Quitosta lähdön jälkeen saavuimme Mindoon. ”The capital of birding” sanoi opaskirja. Olihan siellä lintusia ja perhosia, mutta ei ollenkaan siihen malliin esillä kuin esim. The Gambiassa. Kolibreja ennenkaikkea oli ruokintapisteellä. Opas sanoi niistä innostuttuani että hän tietää paljon paremman paikan. Ja sinnehän piti päästä. Mindo oli nähty, mutta kyllä tässä paikassa olisi varmasti nastaa olla pari yötä pilvimetsässä ja tehdä haviksia kaikkina vuorokauden aikoina.
Matkalla kolibriparatiisiin pysähdyttiin paikallisessa kylässä lounaalla. Luvassa oli iso jaettu lautasellinen käristettyjä sianpalasia, paistettua banaania ja valkoista maissia tulisella kastikkeella. Nielin ylpeyteni ja nielin possunpalaset. Tuskin tästä herkusta sikanuhaa saa. Eikä se nyt kummemman makuista ollut, on sitä hullumpaakin lehmää syöty.
Bellavistan läheltä löytyi sitten paikka jollaista en uskonut näkeväni. Tarinoita olin näistä paikoista kuullut mutta että ne on oikeasti olemassa. Pienellä pihalla oli 5-6 sokerilientä täynnä olevaa ruokinta-automaattia ja niiden ympärillä surisi toinen toistaan kauniimpia kolibreja. Aivan uskomaton näky. Paikalla oli pari brittiä kuvaamassa pitkillä putkillaan metrin päähän päästäviä lintusia. Arvaten mulle tuli kova ikävä omaa digijärkkäriäni. Voi millaisia kuvia olisinkaan saanut noista kauniista ja nopeista linnuista. N95 on auttamattoman hidas väline. Soveltuu lähinnä maisemakuviin. Videokameralla sain kohtuullista kuvamatskua kolibreista, kotonahan sen sitten lopulta näkee.
Paluumatkalla alkoi väsy valua matkailijan kroppaan, en jaksanut illalla tehdä mitään – ajattelin ottaa tirstat ennen iltasafkaa . Mutta niinhän siinä kävi että ukko nukahti ja heräsi aamuyöllä klo 4. Ja nukahti uudelleen. 14 tuntia nukuin kaikkiaan tuubiin. En muista milloin oisin viimeeksi nukkunut yleensä yli 10 tuntia. Ihme ja kumma. Kai tämä korkea ilmanala syö miestä vaikka huippukuntoinen urheilijanuori olenkin.
**** sunnuntai 10.5. 2009 – Quito ****
Sunnuntaiaamua olen kuluttanut katsomalla suomalaismenestystä F-1:tä. Aika kehnoa, minäkin ajaisin paremmin. Alkaa vissiin tarttua tämä lattarimachoilu vaatimattomaan savolaisjamppaan.
Tänään on vissiin äitienpäiväkin. Toivottavasti kortti menee perille. Galapagosin postilaitos (?) ei ole tunnetusti luotettavin.
Nyt aamupalalle. Ja sitten rikkomaan oma henkilökohtainen korkeusennätys. 4100m:iin tavoitteena tänään. Pichincan ufot, here I come! (ufotarinaa edellä!)
**** viimeinen ilta Quitossa – ainakin viikkoon ******
No niin! Neljän tonnin ”haamuraja” on sitten rikottu. Teleferico –hissillä ylös ja loppumatka kävellen kohti Pichinhan rinteitä. Henkilökohtainen korkeusennätys on nyt 4035m merenpinnan yläpuolella. Tuntui vähän heviltä liikkua varsinkin ylöspäin rinteillä. Ylemmäskin olisin päässyt mutten yksinkertaisesti tohtinut lähteä, olo oli sellainen että oli parempi pysyä alkuperäisessä tavoitteessa ja ylittää 4000m. Niin kuin Veikka G. sanoi joku vuosi sitten olleessaan yövieraanani että ”turha ottaa riskejä, vuoret kyllä odottavat uutta yritystäsi”. Näin tein siis minäkin. Kun ei tunnu hyvältä niin on parempi jättää tekemättä. Tämän viisauden kanssa olisi elämässä voinut moni muukin juttu olla eri tavalla – mutta se on taas toinen kuvio se.
Viimeinen ilta tällä erää Quitossa, palkitsin itseni korkeusennätyksen teosta pitsalla. Massu on täynnä ja nyt pitää vielä valmistella huomenna alkavaa Cotopaxin maakuntakierrosta, maanantai/tiistai menee siellä, keskiviikkoaamuna lento Mantaan – Manabin alueella ke-pe. Lauantaiksi vielä takaisin Quitoon ja sitten onkin sunnuntaiaamuna aika nostaa kytkintä kohti Suomea. Niin se aikaa rientää. Paljon on tapahtunut ja pari asiaa olisi voinut jäädä tapahtumattakin – semmoista tämä satunnainen matkailu on.
Yöradiota kuuntelen netin kautta – ”radio on kaikkialla”. Ihan hauskalta kuulosti maalaislääkäri Kiminkisen keväthenkiset tarinat myös täällä päiväntasaajan tunnelmissa. Ilta-aurinko valaisee kauniisti Cotopaxi –tulivuoren rinteitä, katselen hotellihuoneeni ikkunasta sitä ja mietin millainen todellisuus huomenna sieltä löytyykään.
***** maanantai 11.5. 2009 ****
Planin auto haki hotellista klo 7.30 paikallista aikaa. Matka kohti Cotopaxin aluetta alkoi. Autossa tulkki Pamela ja kuski Patricio. Pamelan kanssa pamistiinkin sitten kaikki mahdolliset ja mahdottomiakin. Kyytiin nousi matkan varrelta vielä Luis. Ja siinä sitten kurvailtiin kohti Cotopaxia. Patricio olikin melkoinen kuski, vauhti oli välillä aika reipasta, nopeusrajoitusmerkit lienee täällä vaan suosituksia. 30 km/h alueella Patricio päästeli iloisesti 140 km/h! Eikä merkkiäkään hiljentämisestä ”hiljennä vauhtia” merkin kohdalla. Ecuadorin liikennekulttuuri on aavistuksen verran meikäläisestä eroava.
Latacungan kaupunkiin saavutiiin parissa tunnissa ja sitten piipahdettiinkin Planin byroossa hakemassa ”El Jefe” mukaan matkalle. Vinicio tuntui olevan iso pomo organisaatiossa mutta varsin lupsakka jamppa. Ei mitään turhia pönötyksiä vaan samantien asiaan und baanalle. Cotopaxin tulivuori oli taas pilviverhon takana piilossa joten hyvää kuvaa siitä en vieläkään saanut. Tai no, enhän sitä saakaan kun ei ole sitä hyvää kameraa – uittu. Kohti ylänköjä ja kyläyhteisöjä paineltiin menemään taas Patricion puikottaessa kuin heikkopäinen. Tuntui kaveri olevan kovin otettu kun vertasin häntä Kimi Räikköseen. Hyvin muuten tuntevat täällä Kimin ja Heikin. Eivät vaan tiedä että ovat Suomesta. No nyt tuntevat kolme suomalaista nopeeta äijää. Eikä yksikään niistä pelaa jääkiekkoa. Sanomattakin on selvää että täällä jalkapallo on laji numero UNO. Elämä itseasiassa.
Tigua-Chimbacuchon kyläyhteisössä lähetystömme otettiin vastaan lämpimästi. Piha oli täynnä värikkäästi pukeutuneita koululaisia ja vanhempia. Oli kerrassaan mukava mennä katsomaan millaisissa oloissa paikalliset lapset opiskelevat. Ensin kuitenkin oli luvassa laulua, tanssia ja lausuntaa. Kiva pikku esitys.
Täällä lapset saavat päättää pitkälti mitä he haluavat projekteissaan tehdä. Lapset äänestävät keskuudestaan ”lastenneuvoston” joka tekee esityksen aikuisille jotka luovat mahdollisuudet homman toteutukseen. Lapset esittelivät ylpeinä papukoeviljelmänsä tuloksia. Lopuksi vielä käytiin lähirinteillä tarkistamassa viljelysmaat. Näissä korkeuksissa (3770m) ei hirveästi huvittaisi enää kiipeillä jyrkkää rinnettä. Mutta olihan lasten mieliksi käytävä tilukset tarkistamassa. Ja sitten syötiin papuja. Huomenna kuulemma olisi luvassa marsua lounaaksi. Saas nähdä pystynkö syömään.
Tiguan toinen kyläyhteisö olikin sitten musiikkipainotteinen. Kolmen opettajan voimin lapset opiskelivat Andien alueen perinnemusiikkia. Ja ihan machupichultahan se kuulosti. Täkäläiset pistivät Planin nokkamiehen tiukille, esittivät vaatimuksia kun kerran paikalla oli myös julkisuuden henkilö Suomesta saakka.
Paluumatka Tiguasta Latacungaan oli pitkä ja mutkainen. Ja auto niin täynnä porukka kuin ikinä mahdollista. Ja pölötys sen mukaista. Espanjaa oli ilmassa enemmän kuin EU:n direktiivit sallii. Mutta nyt ei ollakaan EU:n toimialueella.
Majoittuminen paikalliseen pikkuhotelliin ja safkan jälkeen koisaamaan – ei kyllä muuta olisi jaksanutkaan.
***** tiistai 12.5. 2009 *****
Aamulla oli käsivarsissa merkkejä jonkun öttiäisen vierailuista. Mitä lie kirppuja olleet? Ja taas baanalle. Tulkkini Pamela varoitteli että olemme menossa tosi korkealle ja kylmään paikkaan. Pamelalla näytti olevan pari villapaitaa ja paksu karvakauluksinen talvirotsi päällään. Ja talvisaappaat jalassa. Ja minulla ei ole muutakuin fleesepusakka ja windstopperrotsi. No, otin ne varalta molemmat mukaan. Ajelua pitkin ja poikin mutkaisia vuoristoteitä yli 4000 metrin korkeuteen, josta löytyi 150 oppilaan koulu. Olipas sutinaa koulun pihalla. Lapset olivat innoissaan ja halusivat gringon ottavan heistä kuvia. Jouduin oppilaiden neuvoston piinapenkkiin jossa kyseltiin kaikenlaista. Hauskoja ovat lapset jokapaikassa, täällä vielä jotenkin erityisen mukavia. Pakolliset laulu-, soitto- ja tanssiesitykset puheiden jälkeen ja sitten olikin aika mennä tsekkaamaan koululaisten ja kyläläisten ylpeys – 120 alpakan lauma.Lapset kirmasivat rinnettä alas hakemaan osan laumasta näytille. Alpakka on jonkin sortin laamaeläin. Ja sillä on hyvä hajuaisti, haistoin lauman jo aika kaukaa. Omituisia otuksia kyllä.
Koululaiset hyvästeltyämme ajeltiin taas. Pitkät matkat ja paikalliset äityivät puhumaan autossa politiikkaa. Niin ainakin Pamela tulkkasi. Yritin vähän jäsennellä heille suomalaista poliittista todellisuutta, naispresidentteineen tarjoineen. Aika hintelästi aiheutti keskustelua kummallisen pohjoisen maan kummalliset kuviot.
Lounaspaikaksi vieraani olivat valinneet aivan mielettömän kauniin luonnonmuodostelman vuoristoylängöltä. Kraaterijärvi Quilotoa on pienehkö matkailupyydys alueella ja sen kyllä huomasi. Keskellä ylänköä yht’äkkiä hostellien mainoksia ja keskeneräisiä rakennuksia – varmaan lisää majoituskapasiteettia. Safkaaminen tapahtui kuin hidastetussa filmissä, kaunis intiaanityttö tarjoili kaikkia astiat yksitellen ryhmällemme ja kylläpä se kesti. Mutta paikka oli näkemisen arvoinen ehdottomasti. Kuski Patricio oli vähän pahoillaan kun ei sitten tänään saataisikaan guineapig –lounasta.
Seuraava etappi veikin sitten matkailijan pääkohteeseen, kummilapset Sonia ja Martha asuivat aika lähellä toisiaan – eikä kraaterijärveltäkään tarvinnut ajaa kuin puolisen tuntia. Sonia oli ujo kuin mikä, hyvä että suostui puhumaan mikrofoniin. Marthan kotiin päästäksemme piti kävellä hiekkaista ylämäkeä pitkä tovi, perillä oli matala peltikattoinen talo ja pari muuta rakennusta pihapiirissä. Marthan perhe otti avosylin vastaan, esittely oli lämminhenkinen ja ystävällinen. Martha itse oli aika ujo 15-vuotias, samanikäinen kuin Sonia. Kummitädin kuva oli komeissa raameissa kunniapaikalla perheen kodissa ja muutenkin heillä tuntui olevan varsin suuri arvostus kummitoimintaa kohtaan. Haastattelun jälkeen pääsimme sitten suurimman kunnianosoituksen kohteeksi mitä ketsua –intiaanien parissa voi päästä. Martha oli äitinsä kanssa valmistanut meille guineapigsoapin – oli sillä joku hienompi nimikin mutten sitä nyt muista. Marsukeittoa siis. Ja olihan sitä pakko maistaa. Maistui itseasiassa ihan hyvälle, ihan kuin olisi syönyt kanaa. Kunhan vaan antoi itsensä unohtaa että söi marsua. Joita muuten oli viereisessä huoneessa elävänä. Ihan samanlaisia kuin ne lemmikkieläinkaupan marsut. Kävin kurkkaamassa.
Hyvästeltyämme Marthan ja perheen alkoi piiiitka paluumatka Latacingan kautta Quitoon. Päivästä muodostui ihan ylipitkä mutta ehdottomasti oli sen arvoinen. Aamulla on tosi aikainen herätys, lento Mantaan lähtee jo klo 7:15 joten kai tästä on kylvyn kautta mentävä nukkumaan pariksi tunniksi. Länsirannikko lienee ihan toisenlaisen todellisuus kuin vuoristoylänkö.
***** keskiviikko 13.5. 2009 ****
Aamulla varhain liikkeelle kohti Quiton lentoasemaa. Turvatarkastukset on kyllä aika ylimalkaisia, vyö kyllä pitää ottaa housuista mutta sakset, nuo teräaseista vaarallisimmat, meni heittämällä koneeseen. Tajusin niiden mukanaolon vasta perillä Manabissa. Lento Quito – Manta on lyhyt. Alle tunti. Perillä länsirannikolla Mantassa olikin vastassa paitsi englantia taitamaton pariskunta, myös hillittömän kuumat olosuhteet. Takki oli ihan turha ottaa mukaan. Shortsit ois kova juttu.
Autolla Mantasta Portoviejoon, josta onneksi löytyi enklantia puhuvia ihmisiä. Espanjan kielen taito olisi enemmän kuin tarpeen täällä. Taas tuli todettua.
Kamat majataloon ja samantien kentälle. Siis puskaan. Siis tapaamaan paikallisia ihmisiä. Matka ei ollut pitkä kilometreissä mutta ah näitä teitä! Paikallinen Destia oli jättänyt muutaman hoitokerran väliin ja tiessä oli kuoppia enemmän kuin tasaista asfalttia. Täällä maasturi on lähes pakollinen kapistus, eikä mikään statuksenjatke niin kuin esim. Helsingissä. Aika vaikea olisi kuvitella omalla wanhalla saksalaisella kulkuvälineellä tänne itseään ajelemaan. Aina vain kapenevien ja aina vain huononevien teiden jälkeen laskeuduimme paikkaan jossa olisin voinut viettää vähän pidemmänkin aikaa. Uskomattoman kauniita perhosia ja lintuja lenteli ”ihan pihapiirissä”. Mutta kun ei ole sitä kameraa enää ja hommatkin pitäisi tehdä, joten unohdin perhoiset ja lintuset ja änkesin sikakuumaan koululuokkaan seuraamaan seksuaalikasvatuksen oppituntia peruskoulun ala-astetta varten. Aika hämmentävää katsoa kun 6-9 –vuotiaat puhuvat heissä tapahtuvista muutoksista osittain leikin ja osittain tehtävien kautta nämä nuoret saavat asiallista tietoa asiasta josta meillä kouluissa (ainakin minun siellä ollessani) puhutaan häveliäästi muutamalla terveyskasvatuksen oppitunnilla yläasteella.
Paikalla oli joukko lasten vanhempia ja myös alueen viranomaisia jotka seurasivat lasten oppitunnin ja sen jälkeen alkoi taas pakollinen ”journalistin piinapenkki” –osuus. Minulta kyseltiin monenlaisia asioita ja yritin vastailla parhaani mukaan ja tulkkini Martha tulkkasi parhaansa mukaan. Selitin että olen vain viestinviejä, mutta paikallaolijat parhaansa mukaan yrittivät saada minut lupaamaan vielä aikoja heidän hyvin alkaneelle projektilleen.
Seuraavassa kohteessa oli esillä kenttäneuvola jossa paikalliset odottavat äidit kävivät terveystarkastuksessa ja jo syntyneet lapset punnittiin ja merkattiin kasvukäyrät kohdalleen neuvolakorttiin. Paikalla oli pari amerikkalaista nuorta naista jotka olivat opiskelujensa ohessa työharjoittelemassa Ecuadorissa opastaen paikallisia vapaaehtoisia jatkamaan heidän työtään myöhemmin. Hieno homma kaikenkaikkiaan, asiat olivat menneet eteenpäin parissa vuodessa ison harppauksen.
Päivän päätteeksi tapasimme joukon paikallisia 13-18 –vuotiaita nuoria ”workshopissaan” keskustelemassa aikuistumisen sietämättömästä kovuudesta. Ihan samanlaisia tuntuvat ongelmat olevan täällä kuin Suomessakin. Vanhemmat eivät ymmärrä murrosikäisiä nuoria nuorten omasta mielestä oikealla tavalla. Ryhmässä monet nuoret ovat saaneet itsetuntoa ja varmuutta esiintymiseen. Osa jopa niin paljon että toimivat omalla radioasemallaan, tehden omia nuorten asioita käsitteleviä ohjelmiaan. Piipahdin tsekkaamassa paikallisen kilpailijan ja nuorten innokkuus teki kyllä vaikutuksen. En ole pitkään aikaan tavannut niin suurta innostusta radiotyöhön kuin näillä tytöillä tuntui olevan. Jostain syystä pojat eivät olleet mukana radiotyössä.
Pitkän päivän päätteeksi hotelliin, josta yllätyksekseni löytyi avoin wlan. Ja eikun päivitykset verkkoon.
Huomenna luvassa uusi päivä ja uudet kohteet. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
**** torstai 14.5. 2009 ****
Ja taas aamulla liikkeelle varhain. Ai että ois nukuttanut vielä tovin. Mutta ei auta, pakko painaa pitkää päivää. Mitäs läksit, kikkeliskokkelis. Ja muita hassunhauskoja latteuksia peräkkäin.
Nyt suuntana pohjoinen – Manabi Norte. Kyläyhteisö löytyi reilun tunnin ajamisen jälkeen. Yllättävän hyvä tiekin löytyi alle. Joten matkaa saattoi olla useita kymmeniä kilometrejä. Nyt en jaksa tarkistaa logista kuinka pitkä ja kuinka kauan. Tihkusateinen aamupäivä manabilaisessa kylässä toi eteen taas joukon äitejä ja lapsia. Osa äideistä oli hyvin nuoria vaikka täällä tehdäänkin kovasti työtä teiniraskauksien ehkäisemiseksi. Lapsia punnittiin ja sitten tarkistettiin kasvukäyristä onko lapsi hyväksyttyjen normien sisällä. Meille demottiin kuinka vanhempia opetetaan pesemään kädet oikein ennen ruoanlaittoa ja syömistä. Kyläyhteisössä on tehty paljon työtä yleisen hygienian parantamiseksi ”clean house” projektilla. Taloihin on rakennettu vesivessat eikä roskia polteta enää pihalla. Malaria ja denguekuume on saatu kitkettyä alueelta lähes kokonaan eikä kolerakaan vaivaa enää niin paljon kuin ennen.
Tämän kylän suuri ylpeys on oma silta yli välillä tulvivan joen. Joku eurooppalainen lahjoittaja ja paikallinen banaanivirma lahjoittivat varat – reilut 100 000 dollaria – ja kyläläiset rakensivat sillan talkoilla. Sitä käytiin ihmettelemässä. Olihan se ihan komea. Mopolla tai prätkällä siitä pääsee yli ja toki kävellen mutta ei millään isommalla ajoneuvolla. Kunnollinen teräsrakenteinen riippusilta on tulva-aikaan todella tärkeä tekijä kyläläisten liikkumisen kannalta.
Lounaaksi oli tarjolla luomukanaa, ensin keittona ja sitten paistettuna. Ja kilo riisiä kyytipojaksi. En ymmärrä miten nämä pienet ihmiset voivat syödä niin paljon. Toisaalta, onhan iso osa varsinkin naisista selkeästi ylipainoisia. Joissain osissa aluetta esiintyy tosi paljon sydän- ja verisuonisairauksia ja korkea verenpaine on yleinen ongelma täällä.
Paikalliset nuoret ovat hyvin aktiivisia toimimaan monenlaisissa projekteissa, seuraavaksi saimmekin taas tutustua yhteen sellaiseen. Nämä nuoret olivat tehneet oman kylänsä ongelmista kartoituksen ja päätyneet ratkaisemaan niistä kylän läpi kulkevan joen likaamisen estämisen. Huumeongelma ja paikallisten baarien aiheuttamien ongelmien ratkaisu ei liene helppoa jos kohta edes mahdollista eikä varsinkaan nuorten aktivistien asia. Mutta joen likaantumisen estämiseksi nuoret joukkovoimallaan voinevat tehdä jotain. Suunnittelutyötä on tehty kuukausia, täällä tehdään kaikki perusteellisesti kokouksissa istumalla. Toteutus on tarkoitus aloittaa heinäkuussa. Hieno homma jos kaikki kyläläiset sitoutuvat hankkeeseen.
Istunnon päätteeksi kylän parhaat laulajat vetäisivät vielä karaokea ulkomaisen vieraan kunniaksi. Yhtä kauheaa on karaoke täälläkin kuin Pataässässä pahimmillaan. Erona suomalaisiin keskiolutkaraokeiluihin verrattuna on että nämä ihmiset lauloivat selvinpäin.
Portoviejoon ehdittiin juuri ja juuri ennen pimeän laskeutumista. Paikallista suurta herkkua eli pitsaa tilaukseen ja päivittämään talteen päivän tapahtumia kun vielä jotain muistaa. Huomenna on viimeinen päivä ns. puskassa, illalla lento Quitoon ja sunnuntaina aamulla alkaa lentomatka kotiin. Maanantaina iltapäivällä takaisin himbessä.
**** perjantai 15.5. 2009 *****
Alkaa matkaväsy jo painaa pientä kulkijaa. Ei millään jaksais lähteä enää kentälle kierroksella. Mutta lähdettävä on. Aamupäivällä ajeltiin taas pitkin kuoppaisia teitä. Kohteena taas eräs koulu jossa sosiodraaman avulla nuoret käsittelivät ja ratkaisivat vaikeita ongelmia kuten seksuaalista hyväksikäyttöä lähipiirissä ja muita kysymyksiä. Melkoinen suoritus näiltä varsin nuorilta koululaisilta. Koululla tarjottiin ”pikkusyötävää” eli käytännössä lounas. Kanaa ja kilo riisiä / syöjä.
Seuraavaksi vuorossa oli paikallisten uusi kokoontumispaikka joka tosiaan oli juuri valmistunut käyttöön. Paikalla oli koko joukko lähiseutujen aktiivisia aikuisia juhlimassa myös jälkikäteen äitienpäivää. Matkamies joutui taas kyselytunnin kohteeksi, monenlaisia asioita osasivatkin kysyä. Joihinkin pystyin jopa vastaamaan. Ja sitten koitti tarjoilun vuoro. Kylän vanhin rouva, 79-vuotias Rosita tarjoili paikallista pontikkaa. Pakkohan sitä oli maistaa eikä se edes ollut pahaa. Currincha oli muistaakseni juoman nimi. Drinksujen jälkeen koitti musiikkiesityksen aika, paikallinen katrihelena vetäisi parit karaoket. Jo autossa matkaseuralaiseni (4 naista muuten) olivat varoittaneet että luvassa on tanssia. Sanoin etten tanssi. Mutta pakkohan sitä oli yksi rumbanegro vetäistä kun Rositita kävi hakemassa. Sissos, olipa kokemus. Tanssin jälkeen Rosita (79 v. siis) lausui mulle parit runot, joissa kehui mm. sinisiä silmiäni. Huhhuh. Olikos sitä currinchaa vielä? Ja arvatkaas mitä oli luvassa seuraavaksi? No lounas tietty. Kanaa ja kilo riisiä. Toinen lounas kahden tunnin sisään. Tekipäs tiukkaa. Riisit jätin syömättä. Eettisistä syistä en syö riisiä, väitin.
Viimeinen kohteeni Manabissa oli Jesus Maria –niminen ”nuorisotalo” eli cabana. Tosi kauniilla paikalla joen varressa nuoret esittivät vähän sosiodraamaa, hiphoppia ja yksin/kaksinlaulua. Ja sitten oli vuorossa… ei sentään lounas mutta välipalaa kuitenkin. Homma klaari, kamat kasaan ja autoon kohti Portoviejoa. Loppumuodollisuudet ja Mantan kentälle odottamaan Quitoon menevää konetta, joka sattumoisin olikin vähän myöhässä. Lentomatka onneksi on lyhyt, vain 30 minsaa.
Quitossa jälleen 2850 metrin korkeudessa tuntuu vaikealta hengittää. Ihmeen vaikealta. Pitää kirjoittaa tämä loppuun ja mennä nukkumaan, jos nyt diskojen pauhulta ja autohälyttimien kiekumiselta nukkumaan pystyy.
**** lauantai 17.5. 2009 ****
Viimeinen päivä Etelä-Amerikassa ja Quitossa. Pitkästä aikaa sai nukkua pitkään. Tai ainakin olisi ollut mahdollista nukkua. Jostain syystä (henkinen aikaero edelleen?) sitä vaan säpsähtää hereille viimeistään klo 8. No, aamupalalle en ainakaan kiirehtinyt suotta, jos kohta huomasin että täällä aikainen aamupalailija parhaat palat nappaa. Melkein kaikki oli lopussa ja henkilökunta ihan totaalisen uupunutta täydentämään pöydän antimia. Ei nämä lattarijampat muutenkaan liikkeissään mitään supersukkelia ole.
Viimeiset taalat ajattelin pistää sileäksi paikallisissa matkamuistokojuissa. Ja kyllähän siellä olikin tavarata tarjolla. Ihmeelliset olivat hintavaihtelut. Toisessa paikassa koristeltu sinijalkasuula maksoi 6,7 taalaa ja vähän hienommassa ns. ”artesanian” –leimalla varustetussa kaupassa yli kymmenkertaisen summan! Ulkoisesti en minä ainakaan niissä mitään eroa huomannut. Pikkuhiljaa huomasin kävelleeni paikalliselle ”torille” – iso alue täynnään pienenpieniä kojuja joissa kauppamiehet ja –naiset ja ennenkaikkea kauppalapset myivät vaikka mitä tarpeettomia esineitä takan tai tv-tason reunallepölyä keräämään.Hinnat täällä oli kyllä kohdallaan ja kauppaaminen ei ole mitään väkisinmyymistä kuten vaikka Hurghadassa.
Kaveri pyysi tuomaan Galapagosilta laavakiven takan reunalle pölyä keräämään, mutta kun Galapagosilta ei saa ottaa itselleen mitään – paitsi valokuvia ja hyviä muistoja – en kaiffan toivetta pystynyt toteuttamaan. Huvikseni kysyin torin kivikauppiaalta onko laavakiveä myynnissä, kauppias meni ihan oudonnäköiseksi eikä tunnustanut. Ei vissiin ole luvallista myydä laavakiveä. Jäi se tuliainen sitten hankkimatta.
Jäi myös panama-hattu ostamatta. Niitä olis saanut halvimmillaan 20 eurolla, mutta olivat sen näköisiäkin. Hyvästä lätsästä olisi pitänyt pulittaa aina 150 dollarista 800 taalaan saakka. Pitäkööt hattunsa.
Parit lähtöbisset öisen melun lähteillä (hotellin naapuribaarissa) paljasti jo päiväaikaan että sieltä oli hyvä pysyä poissa öiseen aikaan. Meno oli aika karkeata. Ei ujolle maalaispojalle sopivaa lainkaan.
Tuliaiset hankittuna oli mukava siirtyä pakkaamaan. Iso matkalaukkuni painoi täyttämisen jälkeen varmasti 25 kg! Saa nähdä tuleeko lisämaksua maksettavaksi. Plan Ecuadorin Quiton konttori oli vielä toimittanut hotelliini 3 kg esitteitä ja cd-levyjä. Sekin vielä kuormaan. Onneksi laukussani on pyörät alla.
Huilailin kaikessa rauhassa CNN:ää katsellen ja yllätykseni oli suuri kun yht’äkkiä kerrottiin Norjan voittaneen Euroviisut! Kuvittelin olevani tarpeeeksi kaukana noista kinkereistä mutta ei! Euroviisut tunkivat jopa eteläamerikkalaiseen hotellihuoneeseen täysin yllätyksenä ja pyytämättä. Tosin Euroviisu –uutinen kesti about 35 sekuntia ja se kerrottiin siksi että CNN:llä on menossa Venäjä –viikot. Waldosta eivät sanoneet mitään.
Unta palloon ja odottamaan huomista matkapäivää. Korvissani soi ”Last Night In Bangkok” – miksiköhän? Bangkok on melkoisen kaukana, niin kuin on Helsinkikin. 11 000 km from Quito.
***** sunnuntai 17.5. 2009 ****
Huonosti nukutun yön jälkeen koitti viimeinen aamu Ecuadorissa. Suihku, kamat kasaan ja baanalle. Matka kohti Helsinkiä voi alkaa. Luvassa on 23 tuntia matkustusta, jonotusta check-in tiskille, turvatarkastuksiin, passintarkastuksiin, tullitarkastuksiin, matkalaukkujen läpivalaisuihin, lentokoneisiin ja lentokoneista ulos. Matkailijan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista on jonottamisen sietokyky. Siinä ei auta polkea jalkaa eikä kiroilla. Pitää vaan odottaa omaa vuoroaan. Quitossa jouduin vielä juuri ennen lentokoneeseen siirtymistä ylimääräiseen laukkutarkistukseen, siinä meinasi olla huumori tiukilla mutta hyvin sekin meni.
**** Matka on takana – blogin sulkeminen edessä ****
No niin, pari päivää kotiinpaluun jälkeen on aika sulkea tämä blogiketju. Matka meni kaikesta huolimatta tyydyttävästi, kameran varastaminen laskee tietysti kokonaisuutta paljon ja loppumatkan vatsavaivat. Vatsa alkaa olla suht. kondiksessa, aikaero tasaantuu pikkuhiljaa ja vakuutusyhtiö teki myönteisen päätöksen kameran korvaamiseksi. Kyllä tämä tästä.
Mitäkö opin? Sen etten enää lähde tällaiselle matkalle ilman seuraa, ilman toista kamerarunkoa ja ilman kohdemaan kielen edes kohtuullista osaamista. Voi olla että seuraavaan matkaan menee jokunen vuosi, voi olla että jo ensi vuonna tähän aikaan olen taas jossain. Missä, sen aika näyttää. Australia/Uusi-Seelanti kiinnostaa kovasti. Mutta se on seuraavan seikkailun paikka.