Eräänä päivänä esimieheni kysyi, että haluaisinko lähteä Nenäpäivän tiimoilta työmatkalle Nepaliin? Yritin esittää pari sekuntia viileetä jamppaa, mutta kai naamalleni levinnyt virnistys paljasti etten kovin pahasti aikonut hanttiin laittaa. Itseasiassa olin monasti haaveillut pääseväni joskus reportaasimatkalle ylen hyvän asian vuoksi. Nepaliin? Mitä tiesin Nepalista ja nepalilaisista tuolloin? Mitä tiedän nyt? Ei muutakuin kirjastoon etsimään aiheeseen liittyvää lukemista ja netistä kaikki mahdollinen esille. Valmistelutyössä oli isona apuna suomalaisen Vihtosen pariskunnan kääntämä Manjushree Thapan kirja ”Unohda Kathmandu”. Ja varsinkin Leena ja Erkki Vihtosen tapaaminen juuri ennen matkaa avasi monia solmuja ajatuksissani. Matkakumppanikseni retkelle lähti Ylen Hyvä -säätiöstä Miika Ranne, joka paitsi on porilainen myös ihan mukavaksi osoittautunut kuvaamistaitoinen kaveri. Miika kuvasi videokuvaa, minä stilliä. Siispä, kohti maailman kattoa ja sen yli!
Ja matka alkaa….
Melkoisen jonottamisen jälkeen Helsinki-Vantaalla vihdoin kädessä oli oikeat lentoliput! Helsingistä Frankfurtiin. Turvatarkastuksen jono oli pitkä ja perusteellinen. Sitten koneeseen. Kippari ilmoitti, että lennonjohto ei anna lupaa käynnistää moottoreita vaan meidän pitää kiltisti jonottaa vuoroamme Euroopan taivaalle. Viivästys maassa ja vastatuuli ilmassa pienensivät vaihtomarginaalin Frankfurtissa minimiin ja sitten mentiinkin juosten. Turvatarkastus oli perusteellinen, sukanpohjatkin skannattiin. Onkohan sukkahiki kiellettyjen listalla? Nippanappa ehdittiin seuraavalle lennolle kohti Dohaa. Qatar Airways tarjosi kyllä luxuskyydin matkaajille. Airbus A330 oli ihan jotain muuta kuin Finskin ”matolaatikko”.
Perillä Qatarissa aikataulun mukaan. Odotusta transithallissa 5 tuntia. Mahdollisuus voittaa miljoona dollaria arvalla ei jotenkin vetänyt puoleensa. Lähinnä teki mieli vetää tirsat. Jatkolennolle kohti Kathmandua kuulutettiin reilusti etuajassa ja sitten odotettiin lentokoneessa Lontoosta tulevia matkustajia. Tunti myöhässä vihdoin ilmaan. Torkkumista, syömistä, elokuvia, torkkumista… Sitten ne alkoivat näkyä! Himalajan huiput! Ylväinä ja ikiaikaisina ne tervehtivät väsynyttä. Siinä kohtaa uni karisi satunnaisen matkailijan silmistä ja aloin odottaa laskeutumista Nepaliin.
Laskeutuminen Kathmandun laaksoon oli melkoinen pyöritys mutta vihdoin oltiin maassa. Naurettavien muodollisuuksien – 4 eri virkailijaa + 30$ turistiviisumiin – jälkeen vastaanottotiimi tervehti iloisesti meitä. Nepal Red Crossin auto vei uupuneet reissumiehet hotelliin. Hotel l’Annapurna vaikutti varsin tyylikkäältä ja hyvätasoiselta. Perushuoneessa ei kuitenkaan ilmastointi toiminut (minulla, Miikalla kyllä!). Eikä se hotellin nettisivuilla mainostettu ilmainen wlan ollutkaan ilmainen, saati edes huoneessa toimiva. No, Nepal on kehitysmaa joten se siitä. Tämähän on siis maa jossa pidettiin pari päivää ennen saapumistamme demokratiavaalit. Itsevaltias kuningas saa väistyä ja kansanvalta alkaa toimia. Ainakin periaatteessa. Saas nähdä!
Ensimmäisenä iltana tavattiin vielä ihka elävä suomalainen! Red Crossin hommissa oleva Marko Korhonen, joka osoittautui olevansa kotoisin Mikkelistä (minun kotikaupunkini!) ja opiskelleensa Paukkulassa (sekin vielä!). Marko tarjosi meille loistavan briiffin Nepaliin, tapoihin ja kulttuuriin hyvän ruoan parissa. Tulipa samalla havaittua että Kathmandu on hämmentävä kaupunki. Lievää kulttuurishokkia havaittavissa kai!
Kuninkaanlinnakin nähtiin, kunkkua ei. Joka oli siis vielä silloin vallassa. Mitähän kurko mahtoi ajatella juuri silloin kun valtaistuin alkoi huojua ihan oikeasti? Me ei sitä pohdittu vaan mentiin nukkumaan.
Ensimmäinen aamu Nepalissa. Herätys klo 7.45 paikallista aikaa (5.00 Suomessa). Yö meni hyvin, ei liian kuuma. Ehkä se ilmastointi sittenkin toimii. Ainakin välillä. Aamupalan jälkeen Nepal Red Cross Societyn briiffinkiin. Marko haki meidät hotellista ja aamuruuhkan läpi luovittiin NRCS:n headquartersiin. Paljon tuli tärkeitä käytännön asioita esiin, varsinkin yhtä retkemme pääkohdetta Kaipalmandun kylää koskien. Red Crossin porukat olivat varsin avoimia ja vastaanottavaisia. Sitten kohti toista pääkohdettamme. Bhaktapurin tiilitehdasaluetta. Sieltä pitäisi löytyä Sita. 13-vuotias koulutyttö, joka vielä vuosi sitten ainakin teki aamupäivän töitä tiilitehtaalla kantajana ja loppupäivän kävi koulua. Katsotaan löytyykö Sita?
Tunti varsin pölyisellä ja savuisella tasangolla johdatti meidät tiilitehtaalle. Savuttavat piiput näkyivät kauas. Vaikka taisi olla ns. vapaapäivä, tiilitehtaalla oli töissä parisenkymmentä kaveria kantamassa tiiliä. Joukossa aika nuorta porukkaa, ainakin yksi alle 14-vuotias. Pasi Toivosen vuosi sitten tapaama Sita perheineen asui alueella ja perhe näytti päällisin puolin voivan ihan hyvin. Jos kohta Sita oli varsin varovainen meidän suhteemme ja näytti olevan ”vähän peloissaan”. Tarinat Sitan koulunkäynnistä, sen sujumisesta ja työssäkäymisestä vaihtelivat riippuen keneltä asiaa kysyimme. Nähtävästi hän kuitenkin edelleen työskentelee tiilitehtaalla. Ehkä jotain selvenee kun palaamme loppuviikosta paikanpäälle. Ensitapaaminen kuitenkin loi vähän positiivista vaikutelmaa asioiden eteenpäin menosta.
Huraa! Kohti Dadeldhuraa. Red Crossin kuski haki meidät aamulla klo 9.30 hotellilta ja vei lentoasemalle. Kathmandun sisäisen liikenteen kenttä oli aika liikuttava. Lentoyhtiö Buddha Air lennätti 15 matkustajaa Dhangadhiin. Komeat maisemat oli matkalla, lento sivusi Himalajan reuna-alueita.
Perillä Dhangadhissa oli vastassa ihan toinen todellisuus. Valtavan kuuma ja kostea ilma. Luulen että oli yli +40C. Kentällä vastassa oli Punaisen Ristin auto tuttuine kuskeineen. Dhangadhin kentältä, Terain tasangolta alkoi automatka kohti ylänköjä. Meillä päin sanottaisiin vuoristoa. Serpentiinimäinen tie kohosi parhaimmillaan yli 2200 m merenpinnan yläpuolelle. Mieletön kokemus: palmuja, riisivainioita, laaksoja, lehmiä, koiria, busseja, kuorma-autoja ja välillä ihan tutunoloisia havumetsiäkin. Viisi tuntia edestakaisin kiemurrellen tehtiin matkaa ja lopulta oltiin perillä Daldelhurassa. Seremoniat Punaisen Ristin paikallisessa päämajassa. Lievää edustamista. Majoittuminen guesthouseen. Rähjäinen huone, jossa ”suihku” ja vessa. Ei ihmeemmin ”kotieläimiä”. Pääasia että katto päänpäällä ja pehmeähkö sänky. Pitkä päivä takana ja uni tuli nopsaan.
Herätys klo 5.50. Guesthousen henkilökunnan piti tuoda meille aamupala klo 6.00. Eipä näkynyt. Pojat oli varmaan kattoneet Nepalin BB:tä illalla liian myöhään 
Liikkeelle lähdettiin seiskan pintaan. Ja porukalla lähdettiinkin. Autoon ahtautui 9 henkeä. Gringoille oli onneksi kunnon paikat varattu. Joku roti. Tunti ajelua taas serpentiiniteillä lumoavan kauniissa aamuauringon värjäämissä maisemissa. Tunti etsittiin kantajia ja sitten alkoikin kävely. Kävely kohti Kaipalmandun kyläyhteisöä. Meille kerrottiin etukäteen että kävelyyn menee n. 4 tuntia. En ole vieläkään ihan varma kuinka kauan se vei mutta olipa yksi fyysisesti rankimmista työpäivistä jota koskaan olen tehnyt. Lähtöpiste oli 770m korkeudessa ja ylhäällä kylässä korkeusmittari näytti 1370m. Tuntuu kevyeltä pyrähdykseltä teoriassa mutta oli ihan jotain muuta. Välillä mentiin tunti ylöspäin, sitten puoli tuntia alas ja taas ylöspäin kapeita hiekkaisia polkuja. Mutta ne maisemat! Välillä oli pakko pysähtyä haukkomaan henkeä. Monestakin syystä.
Kylässä meidät otettiin vastaan sydämmellisesti. Kyläläiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja kaikki halusivat tavata pohjoisen maan kalpeanaamat. Jotka tosin punottivat auringosta ja kiipeämisestä johtuen. Suomessa laadittu aikataulu meni uusiksi. Olosuhteet säätivät päivän etenemistä ja piti inspiroida.
Hetken mielijohteesta pistin pystyyn ”valokuvausstudion” kylän raitille. Mukana ollut akkukäyttöinen valokuvatulostin rallatti kuumana ja kylläpä oli monen kaipalmandulaisen naama muikeana kun sai käteensä muotokuvan itsestään paperille printattuna. Ja minä sain mahtavaa kuvamateriaalia paikallisista ihmisistä.
Samalla iltapäivän tiimellyksessä kuvattiin materiaalia myös telkkarijuttua varten. Tai siis matkatoverini Miika kuvasi. Minä kuvasin stilliä. Ja tein pari radiojuttua. Huikein henkilö, joka tavattiin oli kylän ”local healer” –poppamies. Tämä 73-vuotias parantaja oli lähtenyt uudelle tielle. Hän oli täysillä mukana kylien hygieniahankkeiden eteenpäin viemisessä ja kannusti ihmisiä hakeutumaan oikean hoidon pariin ongelmatapauksissa.
Hektisen ja raskaan päivän pääteeksi pistettiin oikoiseksi. Mukaan otetut moskiittoverkot olivat kyllä tarpeen. Kärpäsiä majoitustiloissamme oli enemmän kuin laki sallii, muista isommista ja pienemmistä öttiäisistä puhumattakaan. Vaikka tykkäänkin hyönteisistä kamerani etsimessä, en tykkää niistä ihollani nukkuessani. Jotain rajaa.
Heräsin ennen ylösnousua huussin ovien kolinaan. Kylän julkinen hyyskä oli suoraan majoitushuoneemme seinän takana. Nyt ymmärsin kärpästen paljouden. Ei se ollutkaan minun pettänyt deodoranttini vaan ihan ehta SE, joka kärpäset houkutteli.
Aikainen herääjä kuvan nappaa. Ja aamupalan. Klo 6.00 paikallista aikaa aloitettiin puuhastella lähtöä kohti seuraavaa kylää. Kamat kasaan, reppu selkään ja kantajille koko muu kuorma. Ja taas mentiin! Halki riisi- ja vehnävainioiden. Kaunista maisemaa jokapuolella. Ihmisiä porrasviljelmillä puuhissaan ja minäpoika napsin kuvia. Tätä juuri olin odottanut koko retkeltä. Tiettömien taipaleiden takana nepalilaisessa vuoristomaisemassa tunsin jotenkin oloni mielettömän hyväksi. Ei kohise kehäykkönen, ei piippaa puhelin, ei leisku lööppit. Ei mitään mikä ärsyttäisi. Outoa. Pelottavaa suorastaan. Ihanaa silti.
Kaipalmandu ward #3.
Kolmoskylä siis. Kaipalmandun kyläyhteisö koostuu tosiaan useasta pienemmästä yksiköstä, kaikkiaan lähes 5000 ihmistä asuu tällä alueella. Kylien välillä on tuntien matka ja ainoa tapa liikkua täällä on käveleminen. Kaikki materiaali pitää kantaa ylös kyliin, niin muualta tuotava ruoka kuin rakennusmateriaalit. Kas kun sitä tietä ei ole. Vielä. Kolmoskylässä tutustuttiin ”eskarilaisiin” ja vapaaehtoisiin avustustyöntekijöihin, jotka kertovat kyläläisille uudistuksien tarpeellisuudesta. Erittäin tärkeä tehtävä ja hyvin organisoitu. Tavallisten ihmisten kertomana tavalliset ihmiset ottavat tiedon avoimemmin vastaan.
Matka jatkui kohti seuraavaa kyläyksikköä. Kuljimme tiheän metsän läpi jossa naureskeltiin tiikereiden läsnäolosta. Tiheikön jälkeen saimme kuulla että kyllä niitä siellä on. Tiikereitä. Ei enää naurattanut. Mutta olisi se ollut hienoa tulla kotiin tiikerin kuvanneena henkilönä. Kakkoskylässä kuvattiin vessajuttu. Se kuuluisa 15 euron vessa löytyi täältä ja koko tarinan voitte nähdä 14.11. Nenäpäivä -lähetyksessä TV2:lla. Nyt alkoi jo olla kiireen makua etenemisessä. Vielä piti käydä yhdessä kylässä ja sitten laskeutua alas vuoristoseudulta takaisin Dadeldhuraan. Luulin, että alasmeno olisi helppoa. Siitä vaan, 800 metriä alaspäin. Pikkujuttu. Niin luulisi. Mutta kun vanha polvivamma alkoi vihoitella 1300 metrin korkeudessa niin siitä oli leikki kaukana. Tuskaisen matkan ja parin kaatumisen jälkeen oltiin alhaalla jokivarressa, jossa auto odotti meitä raskautettuja. Voi sitä riemua kun pääsi hetkeksi pitkälleen guesthousen sänkyyn ja sitten sai kylmän oluen eteensä. Olimme kenties sen ansainneet. Iltaruoalla tavattiin pari EU:n vaalitarkkailijaa, jotka olivat asuneet Dadeldhurassa 6 viikkoa! Ja olivat kyllä sen näköisiä
Aamulla alkoi paluumatka kohti Dhangadhia. Taas ajeltiin niitä serpentiinimäisiä teitä pitkin ensin ylös yli 2300 metriin ja sitten alas aina Terain tasangolle. Viileähköstä vuoristoilmasta tasangon polttavaan helteeseen siirtyminen tuntui aika hurjalle. Kuumuudesta väreilevä ilma sai aikaan hienoja efektejä valokuvissa. Ja hienoja efektejä myös iholla. Nenäpäivän tunnus, punainen nenä oli ihan omasta takaa tuolloin päällä koko ajan. Ja vähän kipeäkin sellainen. Auts.
Paluulento Kathmanduun sujui sukkelaan. Olin varautunut kuvaamaan Himalajan huippuja, mutta harmikseni pilvet peittivät kaikki parhaat paikat, joten se siitä sitten.
Hotellilla saimme työskentelyä varten läppärin lainaan RC:n Markolta, mutta yhteydet olivat surkeat. Ei puhettakaan että olisi saanut videokuvaa siirtymään Suomeen, sähköpostit sai kuitenkin hoidettua. Aikataulun tiukkuus alkoi kiristää pinnaa. Oli syytä siirtyä unten maille.
Yök! Yö meni huonosti. Ilmastointi ei edelleenkään toimi ja huone on tunkkaisen kuuma. Pakollinen vatsanvääntely alkoi yöllä ja olo oli tosi heikko. Onneksi oli matkassa hyvät lääkkeet, nappasin antibiootin nassuun. En jaksanut edes ajatella aamupalaa. Klo 10 pitäisi tavata ay-väkeä. Kiviäkin kiinnostaa, ajattelin.
Gefontin edustajat odottelivat jo meitä kun laskeuduttiin hotellin aulaan tapaamiselle. Täkäläisillä on näköjään tapana olla ajoissa paikalla, mielellään jopa etuajassa. Enpä tiennyt illalla miten miellyttävä tapaaminen ay-ihmisten kanssa olisi. Mies oli jäyhän asiallinen mutta nainen oli varsinainen kaunotar. Unohdin huonon oloni nopeasti siinä seurassa tai sitten antibiootit toimivat. Mieluummin annan krediitit ihmeparantumisestani Deepalle. Siinä sitä soviteltiin aikatauluja tiilitehdasvierailua varten ja sovittiin illaksi treffit Gefontin toimistolle. Tilojen esittelyä ja ruokailua. Mielelläänhän me lähdemme. Vaan ei tullut Deepa iltatilaisuuteen. Tuli vaan kolme jäyhää ammattiyhdistysmiestä ja siinä sitten pönötettiin. Syötiin paikallista ruokaa ja särvittiin pullo olutta.
Aiemmin päivällä jäi onneksi vähän vapaa-aikaa(!) ja vatsavaivoja uhmaten katseltiin vähän nähtävyyksiä. Huomenna tiilitehtaalle. Onhan sunnuntai ja työpäivä nepalilaiseen tapaan. Lauantaisin on vapaata.
Aamulla heti liikkeelle, klo 8.00 kohti tiilitehdasta wanhalla mersulla! Sita perheineen odotteli meitä saapuviksi ja ihan oli erilainen vastaanotto kuin viikko sitten. Sita oli rauhallinen ja peloton nuori tyttö. Ainakin yritti parhaansa. Kuvauksia koululla ja Sitan naapurustossa, ammattiyhdistysihmisten ovelta ovelle kampanjaa ja ympäristöä. Sitan tulevaisuus vaikutti hyvältä, lupaus valtionkouluun pääsystä lämmitti mieltä ja innokkaana Sita koulunpenkillä opetteli laskemista ja kirjoittamista. Aika näyttää mihin Sita päättyy, pakkohan tätä projektia on seurata jatkossakin. Pitää yhteyttä Sitan opettajiin ja kenties vielä joskus käydä tekemässä päivitysjuttukeikan aina vaan parantuneista olosuhteista näiden köyhien mutta onnellisenoloisten lasten parissa. Jos päästetään päivittämään nimittäin.
Iltapäivällä vierailimme SASK:in uudella koululla parin kilometrin päässä, toisen tilitehtaan kyljessä. Se oli varsin hieno keikka. 40 lasta opiskeli innoissaan lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Kaikki meille itsestään selviä perusjuttuja, mutta nepalilaisille lapsille harvinaista herkkua ja oikeastaan ainoa tie pois raskaasta puurtamisesta esim. tiilitehtaalla. Iltapäivällä saatiin kuvaukset tehtyä ja koko retken askareet oli purkissa. Aika mahtava fiilis. Tiukentuneesta aikataulusta huolimatta saatiin kaikki suunnitellut hoidettua ja vähän ylimääräistäkin.
Illalla palkitsimme itsemme pienellä retkellä Thamelin kujille, käytiin pitsalla Nepalin ainoassa pitseriassa Fire and Ice ja olutkin taisi siinä illalla mennä kuivasta kurkusta alas. Riksalla ajaa päräytettiin hotellille saakka, 70 senttiä rikkaampana poistui riksanpolkija pimenevään Kathmandun yöhön. ”Hiellä tulee sinun riisisi ansaitseman!”
Miika meni huilaamaan ja minä kävin vielä pimentyneen Kathmandun kaduilla kuvaamassa yökuvia. Aika vähän on valoja Nepalin pääkaupungissa öiseen aikaan.
Viimeisenä päivänä Nepalissa ei jaksanut tehdä muutakuin kerrata matkan saldoa ja hoitaa pakolliset tuliaisostokset pois kuleksimasta. On se vaan tuo kaupankäynti hassua. Hirveän tinkaamisen jälkeen molemmat sekä ostaja että varsinkin myyjä poistuvat tilanteesta ”voittajina”. Ja kulman takana toteat, että sen saman mitä juuri kainalossasi tyytyväisenä kannat, olisi saanut vielä vähän halvemmalla. Elämä on.
Kotimatkasta ei viitsi raportoida sen enempää, paitsi että se oli tylsä, pitkä, puuduttava ja täynnä odotusta. Saksaan päästyään alkoi eurooppalainen todellisuus painaa päälle. Münchenin kentällä kioskin myyjätyttö ei hymyillyt. Otti vain rahat pois. Helsingissä taksissa istuessani mietin pitkään miksi me suomalaiset olemme niin synkkää väkeä. Meillä on kaikki ”niin paljon paremmin” kuin noilla hymyilevillä, palvelualttiilla, ystävällisillä ja niin köyhillä nepalilaisilla.
Sitä sietää miettiä.